Herralan Nyyssölän viljelijäsuvun muistolle omistettu.
Tekla Itkonen, kotiseutuni muistiinpanoja. 18.11.1960 Paukarlahti

Pieni oli entisaikaan maalaiskodin piiri. Se rajoittui enimmäkseen aivan käytännöllisesti pihapiiriin sekä pelloille ja niityille. Kaikki mitä näiden ulkopuolella tapahtui, kuului ulkomaailmaan. Tuulahduksen ulko- eli isosta maailmasta – toivat ne monet käsityöläiset ja kaupustelijat ynnä muut, jotka taloissa vierailivat. Näistä tapahtumista ja talonpoikaistalon elämästä on kirjoittajalle kertonut emäntä Hilda Vehviläinen (os. Nyyssönen, kuollut v.1942) ja emäntä Maria Kanninen (os. Nyyssönen, kuollut v.1938) sekä heidän kotitilansa entinen palvelijatar Anna Hynninen (kuollut 83 – vuotiaana v.1956). Kerrotut asiat lienevät tapahtuneet v.1879 ja siitä edelleen.

Herralan Nyyssölä oli iso viljelystila. Talo sijaitsee kauniilla paikalla Leppävirran, Suonenjoen ja Jäppilän rajalla. Päärakennuskin oli iso. Sanotaan vanhan pirtin olleen 20 kyynärää (12m) pitkän ja 16 kyynärää (8m) leveän, varustettuna 5 kuusiruutuisella akkunalla. Pirtin uuniin mahtui paistumaan noin 30 – 32 kpl leipiä. Eivät ne leivät mitään kakkaroita olleet. Yksi leipä voi painaa 2 kg ja enemmänkin.Vaan suuri oli perhekin. Talon väkeen kuului vanhaisäntä emäntineen, kolme poikaa vaimoineen ja lapsineen (lapsia noin 5 kpl pojallaan) sekä kolme talon tytärtä. Vielä oli noin kaksi naispalvelijaa sekä pari kolme renkiä.

Talon sijaintipaikasta johtui, että siihen poikkesi ohikulkijoita. Nyyssölähän sijaitsi suuren järven rantamilla, ja tätä vesireittiä kuljetettiin suuret määrät puutavaraa Suonenjoelta Sorsaveden kautta. Sorsakosken tukkirännistä alas tukit mennä jollottivat. Siitä Osmajärven kautta Haukiveteen eli Saimaan vesistöön ja niin suureen maailmaan.

Talosta taas pääsi mukavasti Suonenjoen kirkolle. Souteli vain Ruuhilammin koulun rantaan ja siitä maantietä Suonenjoen kirkolle. Myöhemmin kulki laivakin Sorsakoskelta Suonenjoelle. Mutta Leppävirralta päin katsottuna, talo oli ihan vihonviimeisessä sopukassa. Maantieltä ei ollut kuin jalka- eli kinttupolku, jota myös ratsain taivallettiin.

Tästä huolimatta talon kautta oli erittäin vilkas liikenne linjalla Sorsakoski – Suonenjoki ja Leppävirran kirkonkylä – Suonenjoki.

Talon perinteellisenä tapana oli antaa ruokaa ja yösija kulkijoille (talonväki oli mielenlaadultaan uskonnollista). Niinpä jo matkan varrella olevissa taloissa neuvottiin etsimään yösijaa Herralan Nyyssölästä. Vieraan tultua tupaan kysyi vanhaemäntä tavanomaisesti, että onkos vieras syönyt jo tänään? Ellei emäntä ollut tupasalla, niin äärettömän hyväluontoinen ja lempeä isäntä sanoi: ”Eikös otettas vieraan kanssa palasta?” Jos vieras mies myöntyi, saivat tyttäret käskyn kantaa ruokaa pöytään.

Tulkoon mainituksi, että vanhan emännän tapana oli ettei leivät aitassa saaneet huveta

10 kpl:ta vähemmäksi, kun jo välttämättä leivottiin uutta leipää. ”Jotta ois antaa tarvitsevalle”, kuten emäntä sanoi. Vieraalta kyllä kysyttiin mistä hän on kotoisin ja mihin matkalla. Tämä tiedustelu kuului isännän velvollisuuksiin. Paitsi suoranaisia ohikulkijoita, kävi talossa luonnollisesti suutari, räätäli, ”satulamaakari”, seppä, köydenpunoja (punoi köysiä maasta kiskomistaan juurista ym.), ”liippasaksi” eli veitsenteroittaja, sekä laukkuryssät ja myöskin taloudessa tarvittavia apuihmisiä. Talossa ei suvaittu mustalaisia, ei lahkosaarnaajia, eikä ”tempuntekijöitä eli sirkuslaisia”.

Velvollisuuksiin kuuluvana rasituksena pidettiin ”ruotilaisia” – kolmekin kerrallaan (ruotilainen, yhteiskunnan huoltoon joutunut henkilö). Heille annettiin hyvä kohtelu, jopa niin hyvä, että ruotilaisten vaihdon aikana naapurienkin hoidokit kaikki olisivat tulleet Herralan Nyyssölään. Käsityöläiset hankittiin taloon jonkun luotettavan tuttavan suosituksesta. Niinpä kun esimerkiksi räätäli tuli ensi kerran taloon, suhtautui talonväki häneen tietyllä varauksella, kuitenkin ystävällisesti. Jos tulija osottautui rehdiksi mieheksi, saattoi talonväki tutustua häneen läheisestikin. Ystävänä hänet vastaanotettiin, jos vast´edes ohi kulkiessaan taloon poikkesi.Iltaisin, kun käsityöläinen päätti työnsä, kertoi hän talonväelle tuvassa kaskuja, arvailtiin arvoituksia ja laskettiin leikkiä. Illalla näet tehtiin puhdetöitä. Jos vieras oli nuori, saattoi hän ihastellen silmäillä talon komeita tyttäriä.

Talonväen suhtautumisesta säätyrajoihin, kuvannee parhaiten emännän ja isännän suhtautuminen keskimmäisen poikansa avioliittoon talon kotiapulaisen kanssa.

Siitä asiasta ei paljon puhuttu, ei edes vanha emäntä siitä pitkiä puheita pitänyt, vaikka talon kunnia oli kysymyksessä. Sanoipahan eräänä aamuna emäntä pojalleen näin: ”Mittee sinä tuolla tytöllä tiet, ku ei sillä ou ies makkuusvuatteita ollenkaan”, johon Adam – poika tyynesti vastasi, että minun piäaluksenanj on niin iso tyyny ollu, että siihen soppii kaverinniin piä. Näin asia oli eliminoitu pois päiväjärjestyksestä.

Kun matkamiehiä kävi talossa, niin sattuipa heillä olemaan ehkä paikkakunnan tyylistä poikkeava vaateparsi tai jalkineet. Tutustumisen jälkeen käänneltiin, katseltiin ja arvosteltiin nuo uusimalliset käyttöesineet. Vaan jospa puhetapa eli murre oli erilaista paikkakunnan murteen kanssa, naurettiin sille ja saatettiinpa sanoa näinkin: ”Ota poes kuuma potatti kulukustasj ja huasta selevästi.”  Vieraan vaatteita ja jalkineita voitiin kyllä jäljitellä, mutta puhetapaa ei koskaan. Oltiinhan savolaisia piällysmiesheimon jäseniä.

Uusia työ- ja muita tapoja sen sijaan opittiin kulkijoiltakin. Niinpä viime vuosisadan vaihteen aikoina muualta Suomesta paikkakunnalle tulleet miehet toivat käsi- eli pokasahan paikkakunnalle. Vaan toivatpa muutakin, nimittäin Panama- eli olkihatun miehille kesähatuksi ja kirjotut samettiliivit sunnuntaikomeudeksi. Kirkonmäellä niillä komeiltiin. Talonpoikaistalojen pojat eivät näitä hankkineet ja kellä niitä näkivät, ”majisteriksi” kutsuttiin. Mitä ohikulkijat talossa puhuivat, ei toki talonväki kaikkea uskonut, ei puoltakaan. Naurahdettiin vain puheille hyväntuulisesti. Joskus sattui, että joku ”kortteerimies” viipyi talossa kauemmin ja näin ollen tuli talonväen kanssa lähemmin tutuksi. Silloin saatettiin häneltä kysellä henkilökohtaisiakin asioita, esim. perhesuhteita, asunto- ym. oloja. Talonväen luottamuksen voitettuaan häneltä kyseltiin enempikin ja talonväen ja kortteerimiehen suhde muodostui hyvin läheisen tuttavalliseksi. Aivan kuin sukulaissuhde muodostui ja ilot kerrottiin molemmin puolin.

Kauppiaita kävi talossa monenlaisia. Erityisesti talvisaikaan, sillä kuten edellä on kerrottu, kulki tästä kautta oikotie Suonenjoelle. Jonakin aamuna ajoi pihaan rättiläinen karjalaismallisella reellään huutaen kuormallaan istuen näin: ”Onks talossa lumppui, tilkkui, talkkui, paimenen palkkui, muorin mustii pöksyi, kuta likasempii, sen parempii! Mie myönkii kivkuppii, nuapukan nappii, rintasokerii, ketun markkurii (myrkkyä) ja ah, parahii paraskii (rinkeliä) mit Saimaan tuos piäs suap!”

Kutsun kuultuaan tuli väki tuvasta ulos pihaan kaupan tekoon. Kun kauppoja tuli vähän tehtyä, lähti kauppamies tupaan syömään ja hevonen vietiin talliin lepäämään.

Tupaan tullessaan toi rät´kauppias ”mirrill kupin a emälläl ruukun, ka tytöill veitikoill oikein kukkaranssiset kupit.” Kauppiaan levätessä emännät etsivät lumppuja ja rättejä vaihtaen niillä kauppiaalta vielä tavaroita. Aikanaan tuli myös ”laukkuryssät”. Näyttelivät hempeät hienoutensa ja ostivat talosta voita. Samat reppurit (joiksi heitä myös kutsuttiin) usein käytyään tulivat kuin tuttaviksi ja heitä kohdeltiin kuin vieraita ainakin. Ehkäpä Vienan miehen silmät viipyivät kauankin talon viehkeissä ja vaaleissa tyttärissä. Talon Maria – niminen tytär sai monta kaunista huivia ja rintasolkea reppurilta, kun hän soitti mandoliinia ja lauloi heille suomalaisia kansanlauluja. Marian siirryttyä Suonenjoelle Kannilan emännäksi, kulkivat reppurit sinnekin kauppamatkoillaan saaden osakseen suurta vieraanvaraisuutta Marian perheeltä. ”Ku tuttavih ollah, tultiih katsomah”, näin he sanoivat Kannilaan tullessaan.

Nyyssölään poikkesi myös usein metsän tai karjan ostajia. Heidän kanssaan kaupanteko saattoi venyä pitkäksikin. Tingittiin hintaa puolin ja toisin, luovuttiin koko kaupastakin ja aloitettiin taas uudelleen. Muistettakoon, että Herralan Nyyssölä sijaitsi aivan uittoväylän varrella, joten puun hinta muodostui metsän sijainnin mukaan. Talvisin metsätöiden aikaan talossa oli ns. ”kortteerimiehiä”, jotka tekivät metsätöitä. Työnjohtajat eli ”pomot” pitivät myös taloa majoitus- ja tilipaikkanaan. Tukkien uiton alkaessa talossa varauduttiin erikoisesti antamaan tukkilaisille ruokaa joko ateriana tai ruokatarvikkeina. Silloin paistettiin leipää joka päivä. Kylällä kerrottiin yleisesti, että Herralan Nyyssönen kasvatti joka kesä kaksi sarkaa ruista, toisen ostajille ja toisen köyhille. Puhuttiin myös Nyyssölän ”tukkilaisrukiista”. Hyvin ruis kasvoikin – mikäs kasvaessa, hyvin muokatussa savimultapellossa. Oli siinä eloa antaa tarvitsevalla.

Tulkoon tässä mainituksi talon suurpiirteisestä ruokataloudesta seuraava tositapaus. Oli kevät 1903. Suuri tukkilautta oli menossa Suonenjoelta Sorsaveden kautta Sorsakoskelle. Hitaasti se tulla jollotti Herralan luo. Tukkipojat tapansa mukaan ankkuroivat lautan ja soutivat rantaan mennäkseen taloon ruokatarpeita ostamaan. No, mikä siinä oli niin kuin ennenkin. Emäntä möi parikymmentä leipää ja yli 10 kiloa voita. Lautalle takaisin tultuaan miesten kesken syntyi keskustelu siitä loppuisiko talosta ruoka, jos kaikki 40 miestä menisi pyytämään ilta-aterian ja yksi mies jäisi lauttavahdiksi? Kun yksimielisyyteen ei päästy, päätettiin kokeilla säikähtääkö emäntä ruokailijoiden paljoutta. Taisivatpa he jo etukäteen kuvitella miten emännän silmät suurenee nähdessään heidät. Niinpä soudettiin rantaan. Vanha isäntä rannalla laitteli kalanpyydyksiä ja hänelle asia ensin esitettiin. Rauhallisesti vastasi isäntä, että eiköhän ne naisväki jotain katsele, kun menette pihaan. No entä emäntä, mitä hän sanoi? Miesten mennessä pihaan, emäntä istui tuvan portailla kuorien sipulia. Katsettaan työstään nostamatta, hän kehotti miehiä menemään tupaan ruokaa odottamaan. Hetkisen kuluttua alkoi tullakin ateria pöytään.  Siihen kuului leipää, voita, kalaa, perunoita, piimää ja savolaista ”jiespiimee”- se on kovaa piimää, jonka päälle oli kaadettu maitoa. Vieläpä veti emäntä uunista kuusi kappaletta kalakukkoja tukkipoikan ruokapöytään. Niin siinä lopuksi kävi, että ruokaa jäi tähteellekin, vaikka emäntä lauttavahdillekin lähetti vakassa evästä. Hinta aterialta oli 30 penniä mieheltä (v.1903).

Herralan Nyyssölään kuului myös torppareita ja mäkitupalaisia. Heillä oli vuokrasopimuksen eli ”possakan” mukaan monia velvollisuuksia. Eräs niistä oli papin palkkajyvien ja voin vienti kirkolle (papilla oli luontaisetuinen palkka jyviä ja voita). Nyyssölästä vietiin papinpalkat talvella, koska kesällä ei ollut hevostietä. Jonakin päivänä tuli sitten lähtö tuolle matkalle. Pari torpparia hevosineen ja talosta mies mukaan. Jo paria päivää ennen lähtöä vanha emäntä tiukassa äänilajissa tiedusteli isännältä: ”Montako miestä tulee papin kappajyviä viemään meiltä kirkolle?” Tämä kysymys tiesi sitä, että jokainen lähtijä sai konttiinsa eväspaketin ja maitopullon emännältä. Paketissa oli pannurieskaa, voita, leipää ja kalaa. Kysymys isännälle tehtiin tiukassa äänilajissa siksi, ettei vain kukaan perheenjäsenistä vastustaisi emännän eväänlaittoa (sopimuksen mukaan torpparien olisi kuulunut tehdä matka omin eväin). Herralan emäntä oli hyvin hyvä ihminen, joka aina ruokki tarpeessaolijoita. Isäntä hyväluontoisena ei vastustanut koskaan emännän toimenpiteitä, vaan naimisissa olevat pojat kyllä vaimoineen moitiskelivat emäntää anteliaisuudesta. Silloin vanhan muorin suupieliin ilmestyi tiukat juonteet ja äänessä oli tiukan päättävä sävy, kun hän puolusti itseään peräänantamatta. Muori tiesi vanhan isännän aina häntä puolustavan. Emännän ja isännän avioliitto oli harvinaisen sopuisa ja voipa sanoa – onnellinenkin. Molemmat kunnioittivat suuresti toisiaan, antaen arvon aina toistensa mielipiteille. Papinpalkanviejät tapasivat matkallaan myös toisia miehiä samalla asialla. Syötettiin hevosia samoissa taloissa ja kenties yövyttiinkin. Jos sattui matkamiehet nuoria, voitiin illalla tanssiakin. Silloin saattoi lemmenliekkikin leimahtaa nuorten välille – oikein tositarkoituksella.  Kesällä valoisten öiden aikaan jatkettiin seurustelua ja ehkä syksyllä oli ohjelmana häät.

Mitä ihmiskohteluun tulee, niin Herralan talon väen tapana oli kohdella kaikkia kulkijoita ihmisenä. Esimerkiksi jos kulkija sattui taloon lauantaina ja meni saunaan, antoi emäntä hänelle puhteet alusvaatteet niin kuin talon omalle miesväellekin. Poislähtiessä vieras sai omat alusvaatteensa pestynä ja erittäin puhtaana takaisin (sauna lämpisi joka ilta). Kulkijoiden hyvään kohteluun löytyi selitys: talonväen hiljainen nöyrä kristillisyys, lähimmäisenrakkaus käytännössä kauniisti toteutettuna. Mainittakoon, että Herralan vanha emäntä määräsi: ”Minun hautajaisiini on köyhät ihmiset kutsuttava samalla aikaa rikkaiden kanssa, koska menen saman Jumalan taivaaseenkin.” Ajan tapa oli, että köyhille annettiin hautajaisissa kestitystä vasta varsinaisten hautajaistilaisuuksien jälkeen. Niin kuin edellä on kerrottu, Herralan talonväki oli hyvyytensä ja ystävällisyytensä tähden aivan poikkeus ajassaan.  Samaa tapaa ovat suvun nuoremmatkin jäsenet noudattaneet omassa kodissaan myöhemmin.

Suku on jakautunut ja lisääntynyt hyvin suureksi. Jo veljekset vanhan isännän kuoltua hankkivat jokainen oman talon itselleen. Ville meni Suurijärvi – nimiseen taloon, Abel Kilpikoskelle ja Aatu jäi Herralaan. Tyttäret joutuivat naimisiin kodin ulkopuolelle, jopa vieraisiin pitäjiinkin. Suvun uskolla ja ahkeruudella tehdystä työstä on näkyvänä todistuksena hyvin hoidetut tilat. Herralan Nyyssösiä asuu 15 eri talossa Leppävirran Kotalahdessa.

Yleensä ulkokuntalaisiin suhtauduttiin maalaisväestön keskuudessa varovasti ja ellei nyt suorastaan töykeästi, niin kuitenkin hyvin epäluuloisesti – sittenkin oman arvonsa tuntien. Lienee savolaisten luonnollinen uteliaisuus usein voittanut heidän ylpeytensä. Kyllä savolainen tänä päivänäkin ottaa selvän vieraasta ja hänen olosuhteistaan joka tapauksessa. Tähän asti on kuvattu väestön suhtautumisesta taloon tulevista vieraista. Onpa myös kerrottava matkoista, joita tehtiin ”ulkoiseen maailmaan” kodin suojaavan piirin ulkopuolelle. Kirkkomatkat lienevät olleet kaikista matkoista tavallisemmat ja juhlallisemmat. Oman seurakunnan kirkossa käytiin Jouluna, Pääsiäisenä ja Helluntaina ym. suurina kirkkopyhinä. Syksyllä käytiin ns. ”pestuupyhillä” (palkolliset pestattiin siihen aikaan kirkonmäellä). Heinäripillä käytiin aina ennen heinätyön alkua. Naapuriseurakunnassa käytiin ”uutta pappia” tai lukkaria kuulemassa. Matkaan osallistui useamman talon väkeä esim. saman suvun jäsenet. Köyhät tekivät kirkkomatkansa jalan, samoin talollisetkin, jotka eivät asuneet vesistön rannalla. 40 kilometrin matkaa ei jalan kuljettuna pidetty ollenkaan pitkänä matkana. Vesistöjen varrella asuvat tekivät matkansa kirkkoveneellä. Kirkolle lähdettiin lauantaina iltapäivällä, ehkä noin klo 14 aikoihin. Kauppapuodeissa käytiin ennen iltakirkon ja rippikirjoituksen alkua. Sunnuntaina Jumalanpalveluksen jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Syötiin kuitenkin ennen kotimatkaa, sillä ehtoolliskirkkoon menijät eivät aterioineet sunnuntaiaamuna; ”ei liattu suuta”. Kotimatkat sunnuntaisin olivat varsinkin nuorista hyvin hauskoja. Usein saman kylän nuoret olivat yhtä matkaa kulkemassa kotiin.

Myös asevelvollisuuskutsunnoissa joutuivat nuoret miehet käymään kirkonkylässä. Kutsuntaan eli ”sotasyyniin” mentiin ”koirannylkymielellä”, kuten eräs vanha isäntä sanoi.  Tiedettiin jouduttavan vieraan maan sotaväkeen, ja suomalainen talonpoikahan on aina uneksinut ja haaveillut itsenäisestä maasta sekä vapaudestaan.  Siksi mieli oli musta syyniin mennessä. ”Väkijuomia hankittiin ja juotiin kanssa”, kuten pappa vakuuttaa. Tahallisesti aiheutettiin sitten kutsuntapaikalle epäjärjestystä ennakolta laaditun suunnitelman mukaan. Kutsunnan loputtua illalla alkoivat ns. ”kylätappelut”. Jokainen mies kyllä tiesi silloin paikkansa oman kylän miesten rinnalla. Vaikeassa asemassa olivat ne pojat, joilla oli mielitietty toisessa kylässä ja näin he joutuivat taisteluun tulevia lankojaan vastaan. Johtomiehinä tappelussa toimivat itse kunkin kylän voimakkaimmat pojat eli ”ankkurjmiehet”. Eräs hyvin iäkäs vanhus kertoi isoisänsä olleen vannomassa valaa ”suuriruhtinaalle” (ei muista vuosilukua), ja illan pimetessä miehet menivät kunnantupaan ja Pyhän Venäjän Tsaarilta kuvassa viilettiin puukolla kurkku auki, samoin kuvaan kuuluvilta kaksoiskotkilta. Tsaarille piirrettiin hiilellä myös musta huivi päähän. Sitten miehet häipyivät yöhön. Asiaa tutkittiin, vaan teon tekijöitä ei saatu kiinni (varmaan vallesmanni oli suomenmielinen mies). Näin purkautui kansan katkeruus.

Sopu savolaisilla on aina ollut hyvin yksilöllinen asia. Toiset sopivat, toiset ei. Herrojen kanssa talonpojat riskeerasivat vihaten heitä. Lienee tämä ”herraviha” ollut vain hyvin voimakasta itsenäisyystahdon ilmausta. Halua olla oma herransa. Mutta työmatkoilla esim. ”kollikyydissä” vuorollaan ollessaan käyttäydyttiin hyvin. Kestikievarissa tavatessa toisen kylän miehiä keskusteltiin rauhallisesti asioista, jotka olivat ajankohtaisia. Mutta annas olla jos jommallakummalla oli viinaa. Silloin kehuttiin ensin hevoset, talot, joiden torppareita oltiin sekä omat olemiset.  Jos puhe ”vänkään” meni, tapella rusautettiin. Suomalainen pää kun kestää löylyä, vaan ei viinaa.

Eräs rasitus torppareilla oli maantien kunnossapito isäntätalon puolesta. Tämä työkin johti heitä ”ulkomaailman” yhteyteen. Esim. Kuopio – Varkaus maantietä joutui hoitamaan kolmen pitäjän miehet. Hiekoituksen aikaan hiekkahaudoilla (montuilla) tavattiin. Silloin pohdittiin mm. torppareiden asemaa. Ehkä arvosteltiin olevia oloja ja isäntiä. Jos nyt joukkoon sattui kiero kaveri joka kertoi isännälle puheet, joutui tuo arvostellut torppari kärsimään puheistaan ylimääräisten ”possakoiden ja taksvärkkien” muodossa. Kirjallista sopimusta kun ei ollut olemassa, missä oikeudet ja velvollisuudet olisivat olleet määritellyt. Torpparien elämä oli erittäin vaikeata ja sorronalaista, siinä syy myöhemmin syntyneeseen katastrofiin – kansalaissotaan.

Rippikoulu oli myös eräs tapa joutua yhteyteen ”ulkomaailman” kanssa. Vanhoina aikoina mentiin kouluun vanhempana kuin nyt. Partasuita uroita saattoi olla rippikoulussa. Kirkolla koulussa ollessa saattoi varsinkin syyspimeänä iltana syntyä roima tappelu. Esimerkkinä mainitsen tässä v. 1900, kun Varkauden kauppala vielä kuului Leppävirran seurakuntaan, Varkauden pojat tulivat rippikouluun Leppävirralle. Edeltäpäin he olivat päättäneet laittaa paitaansa ns. ”tennispaidan malliset kaulukset”, jotka käännettiin takin kauluksen päälle. No Leppävirran pojat heitä ”rättikauloiksi” nimittivät. Välit kiristyivät, ja eräänä iltana vanhalla hautausmaalla kirkon kupeella jännitys laukesi tappelun kautta. Vastapuolet tunsivat toisensa juuri noista paidankauluksista. Taistelun ollessa tuimimmillaan kuului kirkkoherran Henrik

Rauramon (ent. Schoderus) ääni: ”Pojjaat, pojjaat, nyt kortteeriin lukemaan ja haavoja nuolemaan!” Nopeasti tappelijat hävisivätkin, mutta kaunaa kyllä kannettiin toisilleen koko kouluaika. Varkauden pojilta hävisivät kyllä tenniskaulukset. Olisihan saattanut joskus yksin liikkuessa ”ne maajussit täräyttää leukaan.” Näin kertoja Emil Heiskanen (synt. Varkaudessa 1880, huomaa korkea rippikouluikä), asuu nykyään Leppävirralla, kertoilee menneistä.

Nuoret ihmiset etsivät kyllä kosketusta toisiinsa monelle eri tavoin, esim. kirkkomatkoilla. Vieraan kylän nuoriin tunnettiin avointa mielenkiintoa. Kerran, ehkä vuonna 1895, eräs paukarlahtelainen neito otti kirkkomatkalta saattajakseen mustinmäkeläisen pojan. Veipä kotiinsakin kestiten siellä vierastaan. Tytär oli talon ainoa lapsi, ja tästä johtuen kotivävyn paikka kovin haluttu. Niinpä suosionosoitus vieraan kylän pojalle jurnutti oman kylän poikia. ”Etäkyläläiselle” päätettiin antaa selkään. Kylän pojat päättivät vahtia sulhon tulon talosta. ”Tultava sen on kun menikin”, sanoi pojat. Talo oli niemessä, ja kun pojat vartioivat kapeaa mannerkaistaletta mistä tie johti taloon, oli varma, että he tapaisivat sulhon, kun hän meni pois talosta. No, siitä seurasi kaikkien aikojen kuumin yhteenotto, mutta ilman aseita. Eräs vanhaisäntä, joka silloin oli 14 -vuotias eikä vielä osallistunut tappeluun – paitsi syrjästä katsojana – kertoo, että yhtenä myllynä meni rantatöyry, kun talon rengit sulhasta puolustaessaan otti yhteen kylän miesten kanssa. ”Vaan poti se sulhanenkin viikottain ja omaan kylään se tyttökin jäi”, jatkoi vanhus. Kirkas humoristinen loiste vanhuksen silmissä sekä olkapäiden kohottaminen ilmaisi minulle, että asia oli silloin ollut tärkeä. Tämä oli vuosi 1895.

Eikä tappelusta ijäti vihoiteltu. Jo seuraavissa tansseissa jossain nurkan takana tehtiin sovinto ja kipurahat maksettiin, jos tarvitsi, kärsimään joutuneelle. Suomalainen oikeustaju ja rehellisyys elivät silloin vielä voimakkaana ja rikkomattomana kansan mielessä.

Talkoomatkoja tehtiin kesän aikana ”ulkomaailmaan”, etupäässä sukulaisiin. Pitomatkoja tehtiin talvellakin hevoskyydillä joko sukulaisiin tai tuttavien luo. Sukulaistalosta tuli joku sanantuoja ilmoittamaan talkoosta jo hyvissä ajoin ennen määräpäivää. Jos matka talkootaloon oli pitkä, lähdettiin matkalle jo edellisenä päivänä puolisen jälkeen. Järvimatkojen taa luonnollisesti soudettiin, maataipaleet kuljettiin jalan tai hevosen selässä ratsastaen. Mentiin siitä mistä oli lyhyin matka. Isäntäväen mukana sai lähteä talkoomatkalle palvelijoitakin sekä työmiehiä. Tällainen talkoomatka tehtiin Herralan Nyyssölästä v. 1900 Pieksämäen puolelle vanhan emännän sukulaisiin.  Kysymyksessä oli rukiinleikkuuntalkoo. Hyvien eväiden kera matka aloitettiin jo torstaina puolilta päivin. Talkoot olivat kokopäiväiset, siis koko työpäivän kestävät, alkaen perjantaiaamuna klo 5. Työ päättyi illalla klo 7 ja syönnin jälkeen tanssittiin. Näitä talkoovieraita kovin kestittiin, kuten sukulaisia ainakin. Miesväelle talkootalon isäntä tarjosi ”laffipiirongistaan” ryyppyjä, emäntä puolestaan tarjosi naisväelle kahvia koko päivän – varsinkin sukulaisvieraille, joita kohdeltiin erikoisen hyvin. Lauantaiaamuna talkoovieraille tarjottiin hyvä aamiainen ja heidät kyydittiin veneellä erääseen niemeen, josta oli lyhyt matka jalkaisin takaisin Herralaan. Talkootalon emäntä antoi naisvieraille muistoksi kotikutoiset huivit lahjaksi sekä miehille nenäliinat. Nämä matkat muodostuivat virkistykseksi yksitoikkoista salokylän elämää eläville ihmisille.

Markkinamatkoilla talvisin nähtiin myös maailmaa hiukan laajemmalti. Nähtiin elämä asutustaajamissa helpommaksi kuin kotona ja varsinkin nuoremmat ihmiset alkoivat suunnitella muuttoa kokonaan työhön ja asumaan liikepaikoille. Leppävirran monet nuoret miehet siirtyivät työhön Varkauden tehtaille sekä Sorsakosken puukko- ja veitsitehtaalle. Hyvin suosittu ammatti oli myös laivamiehen virka rahtilaivoissa.

Vuosisadan vaihteessa lähti Leppävirralta nuoria ihmisiä siirtolaiseksi Ameriikkaan. Vuodet 1904, 1905 ja 1906 lienee siirtolaisuus ollut vilkkaimmillaan. Lähtijöistä, ihme kyllä, suurin osa oli maanviljelijäin lapsia, jotka joko henkilökohtaisista syistä tai seikkailunhalusta lähtivät matkalle rapakon taa. Syynä saattoi olla esim. perinnönjaossa sattunut erimielisyys tai ei haluttu mennä asevelvollisena sotaväkeen. Sortovuosina esim. 1899, 1900 moni mies näki tilanteen toivottomaksi ja lähti siirtolaiseksi mieluummin kuin eli sorrettuna omassa maassaan. Aviottoman lapsen elatusrahan tähden jotkut katosivat kotiseuduiltaan vieraille maille. Myös romantiikka lienee ollut syynä siirtolaisuuteen – esim. onneton toivoton rakkaus köyhän ja rikkaan välillä. Yhteen aikaan vuosisadan vaihteessa ilmeni muuttoliikettä myös Pohjois-Norjan sahoille. Sinne voi siirtyä vähemmällä valuutalla kuin Ameriikkaan. Siellä ei liene kuitenkaan puuveitsellä kultaa vuoltu, niin kertovat siellä käyneet. Ennen Venäjän vallankumousta siirtyi paljon naisia, myös miehiä, Pietariin. Naiset olivat erittäin haluttuja kotiapulaisia venäläisissä perheissä. Suomalaiset naiset olivat hyvin siistejä ja tunnollisia työssään. Osa heistä pääsi vallankumouksen myrskyjen edellä kotimaahan toisten hukkuessa jäljettömiin sodan vyöryessä yli Pietariin. Leppävirran kunnalliskodissa elää pari kolme naishenkilöä, jotka ovat päässeet pakenemaan vallankumouksen aikana Venäjältä.

On mielenkiintoista todeta, että me olemme usein tyytymättömiä kotimaassamme oleviin oloihin ja lähdemme etsimään onneamme ja taloudellista turvallisuutta vierailta mailta. Jos taas elämän vastoinkäymiset ja onnettomuudet meitä siellä rasittavat, alamme kaivata kotiseudullemme, jonka näemme silloin toisin silmin – niin eilispäivänä ja tänään, niin entisaikoina ja myös tänä kiihkeän elämänrytmin aikakautena. Entisajan ihmiset olivat kuitenkin tyytyväisempiä karuun ja työntäytteiseen elämäänsä kuin me aikamme teknillisistä hienouksista elämäämme helpotuksia saavat kiireen takaa-ajamat ihmiset.

Maa loistaos kukkivin niityin
sinitaivas häikäisevä
kuva maastani sieluuni piirtyy
elonpäiviksi ilokseni.

Jumalan johdattamana on kansamme noussut aikojen myrskyistä vapaaksi maaksi. Suo meille armosi, että vapautemme ansaitseisimme työllämme ja tahtoosi tyytyen.