Jorma Nyyssönen 19.5.2010
Nämä koulumatkat sattuivat vuosille 1955–1958 ollessani kolmannella – viidennellä luokalla. Minulle ja kaksoissisarelleni Marja-Leenalle oli suuri helpotus, kun koulumatkamme lyheni 5 kilometriin/sivu.
Koulumatkammehan oli ollut ensimmäisenä vuonna Putukan koululle 6 km /sivu ja seuraavana vuonna 7 km /sivu. Lepikkomäen kouluun emme saaneet mitään kuljetusta, olivat kai viruttaneet mittanauhojaan. Nykyisinhän lasten vanhemmat joutuisivat kai moisten koulumatkojen vuoksi vähintään linnaan. Pitkässälahdessa olevia sisaruksia oli hyvä käyttää koulupiirien täydennykseen, koska olimme eri piirien risteyksessä.
Koulumatkastamme ensimmäinen 1,2 km kulki metsäpolkua pitkin ja meille ei ollut silloin edes kärripolkua, jolla olisi voinut ajaa polkupyörällä tai hevoskärrillä, autosta puhumattakaan. Talvella ei ollut koskaan aurattua tietä, vaan itse tallaamamme polku, mutta onneksi pimeän aikaan oli välillä kunnon kuutamo.
Kun tuli hyvät hiihtokelit, niin sukset helpottivat kummasti matkantekoa. Joskus hiihdimme myös Humalajärven yli, jolloin matka lyheni kilometrillä. Parhaana vuonna tuli hiihtokilometrejä 1200, joista enin osa koulumatkojen oheistuotteena. Koulupäivä alkoi klo 9.00 ja kotoa piti lähteä pimeän ja tuiskun aikaan klo 7.00. Hiihtokelien aikaan lähdettiin vasta 7.15. Lyhytmatkalaisethan ne myöhästyivät siihenkin aikaan.
Ikävin muisto koulumatkasta on jäänyt vuodelta 1956. Pakkasta oli silloin pitkän aikaa yli 30 astetta ja kouluun mentiin silti. Sitten eräänä aamuna olikin 40 astetta ja sitä vain lähdettiin matkaan. Ensimmäinen lämmittelypaikka oli Kolarissa, seuraava mylläri Pakarisessa, sitten Gabriel Heiskasessa ja siitäpä kohti koulua. Kun pääsimme koululle, oli luokkien ovet kiinni ja menimme opettajien puolelta kyselemään tilanteesta, niin opettaja raotti oveaan vähän ja sanoi: ”menkää hyvät lapset kotiin, sillä eihän näin kylmällä pidetä koulua.” Eipä muistanut edes pyytää lämmittelemään, ja meillä oli pisin koulumatka siinä pakkasessa. Sitten teimme samat lämmittelypaikat käänteisessä järjestyksessä. Voitte arvata, kun äitini Aino Nyyssönen kävi jututtamassa opettajaa, niin siinä on varmaan puhuttu isoilla kirjaimilla. Onneksi ei silloin ollut vielä Iltasanomia tai muita juorulehtiä.
Koululla ei tarjottu leipää eikä maitoa, joten ne oli jokaisella omasta takaa. Maitopullo jäätyi 5 km:n matkalla talvella ja se pantiin reppuineen sulamaan patterin viereen – samoin jäiset voileivät.
Koulumatkan välipalat saimme usein mylläri Pakarisesta tai Kolarin Aunelta vastapaistetun pullan tai vaikkapa veripaltun muodossa. Silloin tällöin, jos oli kolikoita, ostettiin Adam Vänttisen kaupasta (koulun risteyksestä) kotimatkaa varten hampparin käyrää eli suomimakkaraa 20 cm tai jopa Siro-keksejä. Vänttisen kauppa paloi myöhemmin, mutta olimme jo silloin Varkaudessa oppikoulussa. Oppikouluunkin oli 60 km, mutta silloin asuimme viikot vuokra-asunnossa.
Siitäpä se himo koulunkäyntiin kai vähitellen syntyi. Nyt olisi koulumatkaa enää 2 km Karvion uuteen hienoon kouluun. Pitäisiköhän mennä kun sanovat, että sitä vanhemmiten muuttuu uudestaan lapseksi.