Paavo Nyyssönen, Vantaa
Heti veljessodan jälkeen muutti paljon ihmisiä Venäjälle. Muuttajat olivat etupäässä henkilöitä, jotka olivat ottaneet osaa veljessotaan punaisten puolella. Toisin sanoen maa poltteli heidän jalkojensa alla, koska heitä vihattiin ja vainottiin voittajien toimesta.
Toinen suuri invaasio tapahtui 1930-luvulla, mutta silloin oli syynä suuri pula-aika, jolloin ihmiset eivät saaneet työtä, eikä näin ollen leipää koto-Suomesta. Lähtijöitä kannusti rajan takaa tulleet tiedot, jotka kertoivat, että Venäjällä on leipää ja työtä, ja sitä herkkua tarjotaan myös suomalaisille työläisille – ”työläisten hallitsemassa maassa”.
Eräs muuttoreitti kulki molemmilla kerroilla Kainuun–Sotkamon kautta. Tämän reitin varrelle sattui Kalle Nyyssösen (s. 31.4.1872 Karttulassa) talo, joka toimi myös kestikievarina. Kestikievarihan oli virallisesti talo, johon kulkijat voivat majoittua matkoillaan.
Niinpä talossa kävi myös luonnollisesti ihmisiä jotka olivat matkallaVenäjälle. Tosin he eivät varmasti kertoneet mihin olivat matkalla, sillä loikkaus maasta oli myös silloin rikos. Suurin ”muuttohässäkkä” tapahtui vuosina 1920–1921.
Tämä luonnollisesti kiinnosti Etsivä Keskuspoliisia, nykyistä Suojelupoliisia. Niinpä vuonna 1921, eräänä maaliskuun päivänä, saapui taloon EK-poliisin kuulustelija, jonka nimi oli Urho Kekkonen, tuleva Suomen tasavallan presidentti. Kekkonen alkoi kuulustella kahden muun poliisin kanssa Kallea. Ensin Kalle ei muistanut ketään, joka olisi kertonut menevänsä Venäjälle, mutta muisteltuaan tarkemmin asiaa, muisti hän, että oli kyydinnyt useita miehiä, jotka olivat kertoneet menevänsä Nurmeksen markkinoille. Miehet olivat sanoneet olevansa eripuolilta Suomea.
Edelliseltä talvelta hän muisti, että heille oli saapunut kaksi miestä hiihtäen, jotka olivat reilusti kertoneet menevänsä Venäjälle ja tuomaan Suomeen pikaisesti apua. Miehet olivat kertoneet olevansa kotoisin Keski-Suomesta. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut puhunut miehille Mannerheimista eikä kehottanut heitä jatkamasta matkaa – ei myöskään kieltänyt. Päästäkseen pälkähästä, Kalle kertoi Kekkoselle olleensa espanjantaudissa talvella 1919–1920. Tämä tauti oli vienyt hänen muistinsa niin pahasti, että ei muista läheskään kaikkia kulkijoita, puhumatta heidän nimiään.
Omassa matkakertomuksessaan Kekkonen toteaakin: ”En minä siitä Kallesta paljon irti saanut ja voi olla, että hän ei paljon tiedäkään.” Rivien välistä kyllä käy selville, että Kekkoselle jäi epäilys Kallen kertomuksista (niin kuin se espanjantautikin), mutta kun ei muista, niin ei muista.
Näin jälkeenpäin ajatellen on kyllä itsestään selvää, että Kalle Nyyssönen tiesi kohtalaisella tarkkuudella, mihin kukin oli matkalla ja missä tarkoituksessa. Mutta kestikievarin pitäjänä – josta hän myös sai osan elannostaan – täytyi olla tietty asiakasluottamus, sillä muuten asiakkaat olisivat vähentyneet olemattomiin.
Kirjoituksen lähteenä on käytetty Etsivän Keskuspoliisin Kajaanin alaosaston kuulustelupöytäkirjaa n:o 128/21/8.3.1921, jonka on Urho Kekkonen allekirjoittanut, sekä hänen matkakertomustaan ajalta 2–7/1921.
Lähde Kansallisarkisto.