Heikki Nyyssönen, Oulu 27.10.2010

”Muhoksen Mimmiä aina muistellessa syömmeni väräjää…” Sanat Repe Helismaan, sävel Topi Kärjen. Laulussa puhutaan myös köyhästä jarrumiehestä, joka hävisi korttipelin, mutta voitti Mimmin sydämen.  Eikähän se jarrumies sitten lopulta köyhä ollutkaan.

Edellä olevalla introlla ei itse asiassa ole paljon tekemistä tämän jutun kanssa. On sentään yksi yhdistävä tekijä, nimittäin jarrumies. Jutun jarrumies on Nyyssönen – mutta pääosassa on hänen vaimonsa, Ida Nyyssönen.  Ida saattaa olla sukukirjassa.  Siellä on kuitenkin monta Idaa, en ole löytänyt sitä oikeata. Mutta asiaan. Se liittyy seuraavaan uutiseen – tai pikemminkin ”uutiseen” – sillä se on sadan vuoden takaa, maaliskuulta 1909, ja kuuluu näin: Jarrumiehen vaimo Ida Nyyssönen sai oikeuden harjoittaa pika-ajurin ammattia.

Uutinen löytyi – kiitos Kansallisarkiston – Kajaanin lehdestä nro 33, 22.3.1909. Ei se uutisena mikään kultajyvänen ole, ei silloin eikä nyt, mutta kiinnostava omalla vaatimattomalla tavallaan. Onhan kyseessä ensinnäkin sukulaisemme ja toiseksi nainen, vieläpä naimisissa oleva nainen, ajurin fyysisessä ammatissa. Pidän muuten kovasti nimityksestä PIKA-ajuri. Mietin, mikä mahtoi olla pika-ajurin ja tavallisen ajurin välinen ero? Olen Kuopiossa ollut kummankin kyydissä, mutta en huomannut eroa, ainakaan nopeudessa. Kuopio olikin kuuluisa ajureistaan. Niitä kutsuttiin myös vossikoiksi ja isvossikoiksi. Sana on venäjää: izvoztshik.  Kuulostaa aivastukselta. Rouva Ida Nyyssönen sai siis pika-ajurin oikeudet – ja velvollisuudet. Pika-ajureille oli omat tarkat järjestyssääntönsä. Pykäliä oli kaikkiaan 23. Ne koskivat monia asioita, muun muassa hevosta. Sen tuli olla vahva, hyvässä lihassa ja ilman mainittavia vikoja. Virkapuvusta ja sen kuosista oli myös omat sääntönsä. Autonomian ajan pahimpina sortovuosina ajureille määrättiin venäläiset virkapuvut. Kyydittäessä tuli ajaa tasaista ravia. Piiskaa – jollaiseksi hyväksyttiin vain ja ainoastaan englantilaismallinen läiskypiiska -, ei saanut tarpeettomasti läjähytellä. Ajureilla oli päivystysvuorot asemilla ja satamissa, yöpäivystystäkin oli. Poliisi valvoi ajurien toimintaa ja rikkeistä tuli varoitus tai sakkoa.  Samat säännöt koskivat muuten soveltuvissa kohdissa myös automobiilien ajajia. Järjestyshäiriöittä ei tietenkään selvitty. Ajurit ja heidän renkinsä tappelivat keskenään ja asiakkaiden kanssa, syyllistyivätpä he joskus jopa surmatöihin. Tuon tuosta ajettiin ihmisten päälle – tietysti aivan tahallaan – tai törmättiin yhteen jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kanssa. Ajuriin unohtuneita tavaroita ei suinkaan aina palautettu asiakkaille – tämä koski etenkin arvotavaroita. Päivystysvuoroista laistettiin. Yöpäivystyksen takia mentiin jopa lakkoon. Oli jatkuvasti kaikenlaista kahnausta poliisin kanssa.

Miten Ida naisihmisenä pärjäsi tässä mylläkässä? Toivottavasti hyvin. Entä jarrumies Nyyssönen omassa ammatissaan? Toivottavasti hän ei ainakaan ollut köyhä. Mitä jarrumiehet siihen aikaan tekivät? Päätoimena oli tietysti jarrujen hoito. Sen lisäksi jarrumies oli junassa eräänlainen yleisapulainen. Hän lastasi rahtitavarat ja siivosi ja lämmitti vaunut. Työturvallisuudessa oli ilmeisiä puutteita, tapaturmia sattui. Sormia meni ja niin poispäin. Enää ei ole ajureita – eikä jarrumiehiäkään ole, paitsi Linnanmäen vuoristoradalla. No, Kuopiossa saattaa olla vielä yksi vossikka passissa torin varrella. Viimeinen mohikaani.