13-vuotiaan Emma-Maria Nyyssösen kirjoitus mummostaan
On lämmin kesäkuu vuonna 1925. Kiireinen kätilö on soitettu Joroisista asti, vaikka ollaankin Huutokoskella. Kätilö rientää ripeästi saunalle, missä synnytys on alkamassa. Pieni tyttövauva syntyy ilman lääkkeitä ja apuja. Tyttö on mummoni Anna-Liisa Nyyssönen o.s. Salmi. Liisa on nuorin tytöistä, joita oli jo ennestään kolme. Sisaruksia on yhteensä kymmenen, eli poikia oli vilisemässä kuusi ja tyttöjä neljä. On siinä ollut hulinaa.
Siihen aikaan, kun mummoni oli lapsi, olivat olot todella erilaiset kun nykyään. Lapsuutensa Liisa vietti Huutokoskella kauniin joen rannassa. Kesäisin lapset viilensivät päiviään uimalla. Suosittua huvia oli juosta kovasti virtaavan joen yläjuoksulle ja uida myötävirtaan takasin. Vastavirtaan oli mahdotonta uida, se veisi mukanaan.
Kylässä missä Salmen perhe asui, oli vain pari autoa ja moottoripyörää. Vähäiset rahat tienattiin aukaisemalla porttia hienojen autojen edestä. Sitten autoilija ojensivat pari lanttia. Autoja oli vain rikkailla, joilla oli paljon maata ja isoja taloja. Jollain rikkaalla perheellä oli myös kylän ainoa puhelin, jolla koko kylä soitti tärkeät puhelut.
Köyhemmistä perheistä tulleet lapset tienasivat rahaa myös myymällä itse kerättyjä marjoja asemalaiturilla junista nouseville kiireisille ihmisille. Monet matkustaja nappasivatkin mukaansa makeaksi matkaevääksi vähän marjoja. Mummon kotimökki oli uusi, mutta hieman pienehkö isolle perheelle. Maata oli vähän, vaikka sieltä saikin tarvittavia perunoita ja vihanneksia. Vaikka talo ei ollut mikään lukaali, mahtui aina vieraaksi Kulkija-Mari.
Hän oli pieni mummeli, joka oli hiukan erikoinen ja puhui itsekseen. Mari kulki ympäri kylää ja perheet majoittivat hänet ja antoivat ruokaa. Kaikki pitivät hänestä. Silloin ei ollut vanhoille ihmisille vanhainkoteja, eikä muutakaan paikkaa mihin heidät olisi voitu laittaa hoidettavaksi, vaan koko kylä hoiti heitä yhdessä.
Ruuaksi käytettiin paljon joen antimia, rapuja ja kaloja. Mummi kertoi, että oli jo kyllästynyt ainaiseen kalakeittoon. Karkkia saatiin harvoin, mutta silloin kun kauppias antoi mansikkakaramelleja, niistä todella nautitti täysin rinnoin. Juhlaa oli se, kun vuoden kasvatettu possu teurastettiin ja syötiin. Perheellä oli myös muita kotieläimiä, lehmiä, kanoja ja hevonen. Hevosta käytettiin työhevosena ja se myös veti kärryillä ihmisiä paikasta toiseen.
Sota alkoi 1939, kun mummo oli 14-vuotias. Nämä muistot hän muistaa todella vahvasti. Perheestä sotaan lähti kolme vanhinta veljeä. Jokainen veljistä haavoittui, mutta suureksi siunaukseksi kukaan ei kuollut. Koulun käynti loppui sodan alkuun. Kouluja käytettiin sotilaiden lääkitsemispaikkoina. Koulun loppuessa mummo ryhtyi, omasta tahdostaan pikkulotaksi. Pikkulotat työskentelivät Joroisten lentoasemalla, jossa suuret ja hieman pelottavat pommikoneet pysähtelivät. He ruokkivat nälkäisiä sotilaita, tiskasivat ja tekivät muitakin taloudentöitä.
Kaaos ”rantautui” myös monen perheen kotiin. Siirtolaisia tulvi valloitetusta Karjalasta, ja jokaisen myös Huutokoskella, täytyi majoittaa siirtolaisia omaan kotiinsa. Mummon kodin muutenkin pienet huoneet olivat täpötäynnä siirtolaisia. Myös ikäviä asioita muistuu mieleen, niin kuin sodan kauheaan kuvaan kuuluu. Aina, kun oli asiaa juna-asemalle, laiturit tulvivat ruumisarkkuja. Näky oli kamala. Noissa arkussa oli maamme puolesta taistelleita rohkeita miehiä, jotka puolustivat maatamme loppuun asti.
Ruuasta oli puutetta sodan aikana, vaikka mummi on monta kertaa sanonut, ettei nähnyt lapsena nälkää. Ruuan jakaminen tapahtui kasanhuollon kautta. Jokainen perhe sai kortin, jolla pystyi lunastamaan perheen tarvittavat ruuat. Suurelle perheelle ruokamäärä oli kuitenkin naurettavan pieni.
Sota loppu viimein vuonna 1944, ja alkoi uusi aika. Vaikka menetimme osa maastamme, mikä painoi mieltä. Työstä ei ollut puutetta, kunhan jaksoi vaan tehdä. Mummo sai töitä kyläkaupasta, missä myymälänhoitajan oli ystävällinen nainen, jonka avulla mummon elämässä kääntyi uusi sivu. Nainen oli ukin sisko. Ukki ja mummo tapasivat ja rakastuivat palavasti.
Kesällä 1945, samana päivänä kun mummo täytti 20 vuotta, vietettiin heidän häitä. Häiden jälkeen he muuttivat Varkauteen. Mummi ja ukki saivat viisi lasta joista nuorin on isäni. Iskällä on kaksi isoveljeä ja isosiskoa. Lapsien vaatteet tehtiin monesti itse rahan säästämiseksi. Mummi, ukki ja lapset asuivat kerrostalossa Savontiellä. Lapsilla oli paljon hyviä ystäviä samasta talosta, jotka olivat myös samassa koulussa. Isäni kävi isoa Tehtaankoulua, mutta vanhemmat sisarukset olivat jo silloin eri kouluissa. Savontie oli hyvin erinäköinen, kuin nykyään. Nykyisen Pirkkahallin kohdalla oli suuri navetta, jonka läheisyydessä laskettiin mäkeä. Osa teistä oli epätasaisia hiekkateitä.
80-luvulla mummo ja ukki muuttivat kerrostaloon Laivalinnankadulle. Kaikki muut lapset paitsi iskä olivat muuttaneet pois kotoa. Kun iskäkin muutti pois mummolasta, tuli huoneelle ajan mittaan paljon käyttöä. Kaikki majoittuvat siellä ja nykyään tuo oranssiseinäinen huone on tavallaan minun.
Mummolla on koko suvun suuri sydän. Kaikki tulevat mummolaan, kun on paha mieli. Siellä saa olla aivan rauhassa tai vain jutella mummon kanssa. Vuonna 2000 pidettiin mummon olohuoneessa myös minun ristiäiseni, mistä olen todella onnellinen. Pari vuotta syntymästäni ukkini kuoli. En muista tuosta lempeästä papasta mitään, mutta mummi kertoi minun olleen hänen suuri silmäteränsä.
Olen ollut pienestä asti ”mummontyttö”. Olen niin otettu, että olen saanut viettää lapsuuteni mummolassa. Mummo on rakkain ihminen minulle. Lapsuuteni parhaisiin muistikuviin kuuluu yhteiset saunareissumme perjantaisin, jonka jälkeen syötiin mummon bravuuriruokaa perunalaatikkoa, johon tuli koko viikon tähteet. Parasta ruokaa mitä muistan koskaan syöneeni. Kerron kaikki huoleni mummolle ja hän aina kertoo vanhoja viisauksia ja sanontoja. Rakastan kaikkea yhteistä aikaamme.
Mummo on alkanut tulla huonoon kuntoon. Sydäninfarkteja on tullut vuosien mittaan monta ja liikkuminen on huonoa, sisälläkin hän joutuu käyttämään rollaattoria. Mieli ja ajatus kuitenkin kulkevat huikeaan 88 ikävuoteen vedoten kirkkaasti. Mummo jaksaa olla vielä kotona, mutta ruoka tulee valmiina ruokapalvelusta ja hoitajat käyvät katsomassa kaksi kertaa päivässä, aamulla ja illalla. Nyt kuitenkin mummi on kuntoutettavana sairaalan vuodeosastolla.
Kolmeentoista yhteiseen vuoteemme mahtuu paljon rakkautta, naurua ja hauskoja hetkiä. Halusin kirjoittaa elämäkerran juuri mummosta, koska hänen elämänsä on tapahtumarikas ja jännittävä. Ja halusin tehdä tämän myös siksi, että kun mummo aika loppuu, niin olen saanut tietää hänen elämänsä kuvioista. Tärkein syy miksi tein kirjoitelmani juuri hänestä on kuitenkin se asia mikä tulee sanottua liian harvoin ”Rakastan sinua!”.