Suvun tarinoita

Isoisän ensimmäinen tienesti
Isän kanssa reissussa
Kotirannan kalareissuista
Kun itse UKK kuulusteli Kalle Nyyssöstä
Kunnon maalari
Kutunakan hauta
Kylän ensimmäinen traktori
Lapsia palanut
Metsänhoitoa
Selkkaus mustalaisten kanssa
Sotavanki Pekka Fetoroff
Suomen sota 1808-1809 Varrashongan mäki
Täpäriä tilanteita
Väärässä paikassa väärään aikaan

Pakinat

Ajan kuva
Arvot mekin ansaitsemme
Guru
Kantaisän isä
Korvike on kystä!
Kotimaani ompi Savo
Lyskä
Meitä on moneksi
Missä jono, siellä ongelma
Muistin Poro-Joopen
Onko nimi enne?
Solveigin laulu
Suku kielessä ja mielessä
Sukulaisten bongaamisen vaikeudesta
Tikusta asiaa

Perinnetietous

Isoisän reumanhoitolääkkeet
Kotirannan mummin lakkakiisseli
Luumädän lääke
Riisitaudin hoito
Rojuhaude

Arvot mekin ansaitsemme
Heikki Nyyssönen, Oulu

Jollakin asialla voi olla ominaisarvoa tai välineellistä arvoa. Esim. suku on arvo sinänsä, sillä on ominaisarvoa. Sukua ja sen perinteitä kannattaa vaalia. Siihenhän sukuseuroissa nimenomaan pyritään. Sukuseuran jäsen voi myös saada paremmin tietoa omista sukujuuristaan ja siinä mielessä sukuseuraan kuulumisella on myös välinearvoa.

Puhutaan myös itsensä suvun arvoista. Ne eivät ole välttämättä kaikilla suvuilla samat, mutta kaikilla niihin kuuluu esivanhempien ja heidän työnsä kunnioittaminen.

Suvun arvoilla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä, vaan ne jäävät pelkästään paperille, elleivät ne näy tavalla tai toisella suvun ja sukuseuran toiminnassa. Arvot on toisin sanoen ansaittava.

Sukuseuroissa tämä on kyllä aina ymmärretty. Siitä ovat todisteena erilaiset symbolit kuten oma sukuvaakunamme ja siinä esiintyvät viittaukset esivanhempiemme työhön kaskiviljelijöinä ja siinä ominaisuudessa myös yhteisen isänmaamme tärkeinä asuttajina.

Yhteenkuuluvuutta lisäävät sukusymbolit ovat ikään kuin luonnostaan lankeavia arvojen ansaitsemiskeinoja. Ilman niitä mikään sukuseura ei ole oikea sukuseura, ei ainakaan kovin pitkään.

Mutta entä sen jälkeen? Jos käykin niin, että kun vaakunat, viirit ja nettisivut on saatu aikaisiksi, paljon muuta ei enää tapahdukaan – paitsi mitä nyt joskus kokoonnutaan pienellä joukolla makkaran paistajaisiin.

Sellainen toiminnan lässähtäminen ei välttämättä johda sukuseuran kartalta häviämiseen. Se voi kaikesta huolimatta jatkaa eloaan hiljaiselona ja saavuttaa jopa ”kunnioitettavan” iän, ainakin teoriassa.

Miksi niin tapahtuu joskus käytännössäkin? Miksi suvun jäsenrekisteristä voi tulla ikään kuin luettelo Gogolin kuolleita sieluja? Ehkä siksi, etteivät pelkät symbolit jaksa sukuseuraa kuitenkaan pitemmän päälle kannatella. Niistä voi tulla kuin heikkoa jäätä, johon muodostuu aikaa myöten railoja ja joka lopulta pettää alta.

Sukuseura on tukevammalla pohjalla, jos se onnistuu konkretisoimaan arvonsa muuksikin kuin symboleiksi. Kuten esim. sukukirjaksi, jollainen meillä on. Siinä on 2,6 kilon edestä konkretiaa.

Yksi keskeinen arvomme, nimittäin yhteenkuuluvuus, on näkynyt ja kuulunut sukujuhlissamme – joissa on ollut makkaranpaistoakin, mutta huomattavan etevästi toteutettuna. Yhteen kuuluvaiset voisivat sukujuhlien lisäksi kuulua muutenkin yhdessä. Kuulua ja näkyä. Tähän meillä on sitä paitsi vielä käyttämättömiä välineitäkin, kuten yhteiset matkat.

Ensi vuonna meillä on merkkitapaus: sukuseuramme saavuttaa 10 vuoden iän. Sen kunniaksi voisimme tilata Kymppimatkan, paitsi että emme voi. Tuo firma on näet tehnyt konkurssin. Mutta onhan niitä muita matkanjärjestäjiä.

En kuitenkaan suosittelisi mitä tahansa matkaa ihan minne hyvänsä. Sukuseuran matkallakin olisi hyvä olla oma arvoperustansa, toisin sanoen matkakohteella saisi olla jotain merkitystä suvun katsannossa. Se, ettei ensimmäistäkään reissua ole vielä tehty, ”suattaapi hyvinnii” tarkoittaa, ettei riittävän mielekästä kohdetta ole vielä löytynyt.