Tarinat
Nyyssösten Sukuseura ry
   

 

Suvun tarinoita

Isoisän ensimmäinen tienesti
Isän kanssa reissussa
Kotirannan kalareissuista
Kun itse UKK kuulusteli Kalle Nyyssöstä
Kunnon maalari
Kutunakan hauta
Kylän ensimmäinen traktori
Lapsia palanut
Metsänhoitoa
Selkkaus mustalaisten kanssa
Sotavanki Pekka Fetoroff
Suomen sota 1808-1809 Varrashongan mäki
Täpäriä tilanteita
Väärässä paikassa väärään aikaan

Pakinat

Ajan kuva
Arvot mekin ansaitsemme
Guru
Kantaisän isä
Korvike on kystä!
Kotimaani ompi Savo
Lyskä
Meitä on moneksi
Missä jono, siellä ongelma
Muistin Poro-Joopen
Onko nimi enne?
Solveigin laulu
Suku kielessä ja mielessä
Sukulaisten bongaamisen vaikeudesta
Tikusta asiaa

Perinnetietous

Isoisän reumanhoitolääkkeet
Kotirannan mummin lakkakiisseli
Luumädän lääke
Riisitaudin hoito
Rojuhaude

Metsänhoitoa
Kirjoituksen laati marraskuussa 2007 Paavo Nyyssönen, Vantaa

Joskus vuosien 1946–1950 aikana eduskunta sääti lain, jolla velvoitettiin yksityisten (kuten maanviljelijät ja muut yksityishenkilöt) hoitamaan metsiään niin, että niistä saataisiin maksimituotto. Jokaiseen kuntaan perustettiin metsälautakunta ja suurempiin kuntiin metsänhoitoyhdistys. Näiden elinten tuli valvoa, että kaikki metsänomistajat hoitivat kunnassa metsiään lainkirjaimen mukaisesti. Ainoastaan suuret puutavarayhtiöt saivat hoidella metsäalueitaan omin päin. Heillä olivat tavallisesti metsäammattilaiset hoitamassa ja valvomassa metsähakkuita yhtiönsä mailla.

Paikalliset metsänhoitoyksiköt palkkasivat tähän tehtävään normaalisti metsäneuvojan, joka oli tavallisimmin metsäteknikko. Suuremmissa kunnissa saattoi olla myös metsänhoitaja, joka oli saanut yliopistokoulutuksen. Metsäneuvoja kierteli pitäjillä neuvomassa isäntiä metsänhoidossa. Jos maanomistaja halusi myydä puutavaraa metsistään, hänen oli silloin pyydettävä paikallinen metsänhoitoyhdistys leimaamaan metsän ja tekemään hakkuusuunnitelman. Kunta peri metsänomistajilta vuosittain ns. metsänhoitomaksun, joka määräytyi tilan metsäpinta-alan mukaan. Tällä rahalla pidettiin sitten yllä metsäneuvoja ja leimausporukka.

Myös kotikunnassani Suonenjoella toimi paikallinen metsänhoitoyhdistys. Muistan kuinka isä aina hermostui silloin, kun hän sai veronkantolapun kunnasta, jossa penättiin metsänhoitomaksua, esim. 400 mk. Tavallisin kommentti oli: ”Millonkahan ne ovat kääneet meijän metässä risusavotassa, tae kaevamassa ojia, taekka hakkoomassa katajia.”

Katajat olivat hänen mielestään loiskasveja, jotka piti hävittää sukupuuttoon. Nykysuuntaushan on, että katajat säästetään metsälintujen talviruokintaan, sillä katajanmarjat ovat parasta ruokaa niille talvisaikana.

Isällä ja setä-Einolla oli se periaate, että metsää ei hakata turhaan, jos rahaa ei tarvita. Ei edes kotitarvepuuta saanut ottaa omasta metsästä. Muistan kuinka poikasena kokosimme Hackman-yhtiön metsistä polttopuita hakkuutähteistä. Niinpä omat metsät jäivät melkein luonnonhoidolle. Vaikka ne olisivat tarvinneet maksimikasvun turvaamiseksi harvennushakkuita niin, että paras puusto olisi päässyt vapaasti kasvamaan. Jos tästä huomautteli isäntiä, oli normaali vastaus: ”Ei myö tässä tarvita rahhoo.” Siihen se asia sitten jäi.

Kävi kuitenkin eräänä päivänä niin, että meille tuli metsänostaja Kuopiosta, joka halusi ostaa hyvää koivusahatukkia ulkomaille vietäväksi. Hän oli jostain kuullut, että Villellä ja Einolla oli tähän tarkoitukseen sopivaa koivikkoa. Kun sitten ostaja kertoi puun hinnan – joka sen aikaisen yleisen hinnaston mukaan oli heidän mielestään hyvin korkea – päättivät he myydä aika suuren erän koivua. Myydyt tukit he lupasivat ajaa tien varteen niin, että ne voitiin lastata kuorma-autoon.

Veljekset aloittivat puunkaadon ja tukkeja alettiin kiskoa hevospelillä tien varteen. Muutaman päivän päästä ilmestyi tukinostaja paikalle. Pian hän totesi, että tukeissa ei sallita kuivia tai tuoreita oksantynkiä, koska ne menevät sahattavaksi huonekalupuutavaraksi. Hän määräsi, että oksaiset pölkyt eivät lähde mihinkään, eikä hän maksa niistä mitään. Tähän hän lisäsi, että näin me olemme sopineet kirjallisessa ostosopimuksessa.

Setä-Eino hieman hermostui ostajalle ja sanoi: ”Outko sinä millonkaan nähny oksatonta puuta?” Tähän ostaja vastasi, että ei ole, mutta pölkyn pinnassa ei saa näkyä oksan jälkiä.

Ei auttanut muu kuin se, että oksaiset tukit oli eroteltava eri läjään, josta ne sitten kuskattiin hevosella kotiin ja tehtiin lämmityshaloiksi. Näin saivat sitten seuraavana talvena äiti ja sedän vaimo kunnon hellapuut.

Isäntien vastoinkäymiset eivät päättyneet tähän. Kävi niin, että metsälautakunnan neuvoja, metsäteknikko Yletyinen, oli saanut kuulla, että Nyyssölän isännät ovat myyneet tukkeja omasta metsästään, eivätkä olleet pyytäneet siihen Suonenjoen Metsänhoitoyhdistyksen lupaa, joka olisi käynyt sitten leimaamassa kaadettavat rungot.

Niinpä hän sitten eräänä päivänä ilmestyi puutavara ”lansille”, kun Eino oli purkamassa tukkikuormaa. Yletyinen kysyi Einolta, että mistä hän oli saanut luvat kaataa ja myydä puutavaraa ja vielä oikein tukkipuuta.

Tähän Eino vastasi: ”Luuletko sinä jumaklauta, että minä tulen kysymään sinulta luvan, jos minä hakkoon ommoo mehtee?” Tähän Yletyinen vastasi, että laki sanoo niin, että jokaisen maanomistajan, joka hakkaa metsäänsä myyntitarkoituksella, on oltava metsähoitoyhdistyksen lupa. Eino vastasi: ”Minä pyyhin perseen semmosella lailla”, ja purki kuormansa ja lähti hakemaan lisää tukkeja. Yletyinen huuteli perään hänelle: ”Minä kutsun poliisit, jos et lopeta tätä touhua ja haastan teidät käräjille!” ”Kutu vuan”, vastasi Eino ja ohjasti hevostaan metsään.

Kului muutamia päiviä ja Yletyinen saapui nyt paikalle metsänhoitoyhdistyksen paikallisen neuvojan kanssa. Herrat saapastelivat metsään, missä veljekset vetelivät puita nurin. Katseltuaan aikansa toinen tulijoista totesi: ”Kyllä tämä metsä onkin harvennuksen tarpeessa. Voisitteko harkita, että myisitte vielä tuosta pienempää puuta pinotavaraksi, jotta nuo parhaat rungot pääsevät kasvamaan?” Nyt ei puhuttu poliiseista tai lakituvasta. He olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toinen herroista otti kartan taskustaan ja merkitsi siihen hakkuualueen rajat ja kyseli vielä siitä, että aikovatko veljekset laajentaa hakkaamaansa aluetta.

Tämän tehtyään he poistuivat metsästä ja sanoivat lähtiessään: ”Jos aiotte myydä ensi talvena metsää, niin viitsittekö ilmoittaa siitä meille päin?” Johon veljekset vastasivat melkein yhdestä suusta: ”Kyllä myö voejaan soettoo.”

Tämä on koruton kertomus kahdesta ”perusjuntista”, niin kuin tänä päivänä on tapana kutsua. Heitä ei kiinnostanut lait, eikä asetukset. Pääasia oli, että jollakin tavalla mentiin eteenpäin elämässä. Onneksi olivat myös sen ajan herrat sen verran perillä kansan syvistä riveistä, että he oivalsivat antaa periksi jos näkivät, että vastassa oli vanhanajan talonpoika, joka viis veisasi valtiovallan määräyksistä.

 

 

 


 

 

 

 

 

 

 
               
 
   
           
© Web programming , design & graphics by Jonni