Tarinat
Nyyssösten Sukuseura ry
   

 

Suvun tarinoita

Isoisän ensimmäinen tienesti
Isän kanssa reissussa
Kotirannan kalareissuista
Kun itse UKK kuulusteli Kalle Nyyssöstä
Kunnon maalari
Kutunakan hauta
Kylän ensimmäinen traktori
Lapsia palanut
Metsänhoitoa
Selkkaus mustalaisten kanssa
Sotavanki Pekka Fetoroff
Suomen sota 1808-1809 Varrashongan mäki
Täpäriä tilanteita
Väärässä paikassa väärään aikaan

Pakinat

Ajan kuva
Arvot mekin ansaitsemme
Guru
Kantaisän isä
Korvike on kystä!
Kotimaani ompi Savo
Lyskä
Meitä on moneksi
Missä jono, siellä ongelma
Muistin Poro-Joopen
Onko nimi enne?
Solveigin laulu
Suku kielessä ja mielessä
Sukulaisten bongaamisen vaikeudesta
Tikusta asiaa

Perinnetietous

Isoisän reumanhoitolääkkeet
Kotirannan mummin lakkakiisseli
Luumädän lääke
Riisitaudin hoito
Rojuhaude

Väärässä paikassa väärään aikaan
Heikki Nyyssönen, Oulu

On sanottu, että vuoden 1918 sotaa kävivät etupäässä köyhät nuoret miehet. Yksi heistä oli ukkini veli, Kalle Konstantinpoika Nyyssönen. Kalle ei sodasta elävänä selvinnyt, vaan menehtyi Kuopion vankileirillä. Tuomio tuli elokuun kuudentena, kuolema kuusi päivää myöhemmin. Taudit ja nälkä tekivät 29-vuotiaasta miehestä lopun. Tuomio, kolme vuotta kuritushuonetta, jäi kärsimättä.

Kalle syntyi Karttulassa 13.10.1880. Isä oli mylläri. Äiti Kustaava synnytti kaikkiaan yhdeksän lasta. Kalle oli perheen kuopus. Hän kävi kansakoulun ja rippikoulun ja oli luku- ja kirjoitustaitoinen. Perimätiedon mukaan Kalle oli sisaruksiaan pidempi, harteikas ja harrasti painia. Ainoassa säilyneessä valokuvassa istuu isänsä vieressä kiltin ja rauhallisen näköinen nuori mies.

Karttula oli tuolloin vielä teollisuuspaikkakunta. Syvänniemellä oli Saastamoisen rullatehdas, missä Kalle oli sorvarina. Nuorempana hän kävi kesäisin propsitöissä Tainionkoskella. Siellä hän liittyi paikalliseen työläisten ammattiyhdistykseen. Tämä seikka noteerattiin sittemmin valtiorikosoikeudessa.

Kevään ja kesän 1917 lakot, levottomuudet ja elintarviketilanteen kiristyminen tuntuivat myös Pohjois-Savossa. Sisällissotaa kohti ajauduttaessa Syvänniemellekin syntyi punakaarti. Sen päällikkönä oli eräs toinen Nyyssönen ja jäsenenä mm. hänen veljensä. Kallen liityttyä kaartiin siinä oli siis Nyyssösiä ainakin kolme.

Noin kolmikymppisenä tehdastyöläisenä, joka oli lisäksi poikamies, Kalle sopi hyvin punaisen rivimiehen rooliin. Samanlaisia miehiä punakaartilaisissa oli runsaasti, noin kolmannes. Syvänniemellä miesten värväystä hoiteli mm. eräs torppari.

Kallen vanhemmista vain äiti oli sisällissodan aikaan elossa. Veljet, Edvard ja Emil, olivat muuttaneet pois kotoa. Molemmat olivat perheellisiä. Kalle asui äitinsä kanssa Elisa-sisaren ja hänen puolisonsa luona.

Sodan sytyttyä tapahtumat etenivät Syvänniemellä suurin piirtein seuraavasti. Helmikuun 1. päivänä em. torppari tuli rullatehtaalle ilmoittamaan, että miehiä tarvitaan Kuopiossa. Seuraavana aamuna kello 6 pidetyssä kokouksessa kiersi lista, johon Kuopioon haluavat merkitsivät nimensä. Siihen listaan Kallekin nimensä piirsi. Miehiä lähti kaikkiaan 30. Lähtö oli 2. helmikuuta ja perille Kuopioon saavuttiin seuraavana päivänä.

Tämän Kalle kertoi oikeudessa, niin kuin senkin, että Syvänniemeltä lähdettäessä miehillä oli aseina haulikoita ja revolvereja. Kallella itsellään ei ollut omaa asetta, vaan toisen kaartilaisen antama browninki. Aseet oli Kallen kertoman mukaan ryöstetty Karttulassa muutamilta yksityishenkilöiltä sekä kansakoululta.

Kuopiossa punaisten tukikohtana oli kasarmi. Siellä ollessaan Kalle oli koko ajan toimittanut vahtipalvelusta, ensin kaksi tuntia tiilirakennuksessa Sairaalan- ja Tulliportinkatujen kulmassa, sitten Linnankadun päässä, ampuen ehkä noin 60 laukausta ”enimmäkseen kuitenkin löysiä”.

Siinä pääpiirteittäin Kallen osuus Suomen sisällissotaan, hänen itsensä kertomana. Tarina on kirjattu 31.5.1918 Kuopiossa pidetyn kuulustelun pöytäkirjaan. Kalle oli joutunut vangiksi 8.2. Edellä mainitussa kuulustelussa Kalle tuomittiin pidettäväksi edelleen vangittuna ”siihen nähden että hän on ottanut osaa aseelliseen toimintaan”. Kahdelta kaartilaistoverilta oli lisäksi lausunnot, joissa todettiin Kallen olleen mm. mukana särkemässä puhelinjohtoa Korkiskylän ja Syvänniemen välillä.

Kallella oli elämää jäljellä vielä noin kaksi ja puoli kuukautta. Se kului Kuopion vankileirissä, jossa oli enimmillään 2639 vankia. Heistä kuoli vankileirillä 465. Pahinta aikaa leirillä oli sydänkesän heinäkuu, yksinomaan 18.–27. päivien välisenä aikana kuoli 116 punaista vankia. Kalle sinnitteli elokuun 12. päivään asti. Suomen Sotasurmat -tilastojen mukaan kuolinsyitä olivat influenssa, nälkä ja heikkous. Kuopion vankileiri suljettiin syyskuussa 1918.

Monet joutuivat sisällissodan uhreiksi pelkästään siksi, että olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Jokainen voi tehdä edellä kerrotusta omat johtopäätöksensä siitä, oliko niin myös Kalle Konstantininpojan tapauksessa. Itse olen sitä mieltä, että oli. Sattuma korjasi satoa. Kallen saama rangaistus ja hänen pitkä kärsimyksen tiensä vankileirillä eivät myöskään ole missään suhteessa hänen tekemisiinsä. Saman voi sanoa tuhansista muista sisällissodan uhreista, jotka Kallen tavoin uskoivat puolustavansa työväen etuja.

Heinäkuun 11. päivänä pidettiin vielä lisäkuulustelu ennen tuomion langettamista. Kallelta kysyttiin, olisiko hän jälleen valmis kapinaan osaa ottamaan, jos sellainen syntyisi. Kalle vastasi, ettei hän sitä luultavasti tekisi ”ellei hänen mielensä muuttuisi”.

Ylärivissä vasemmalta Emil Nyyssönen (taulu 55) ja puoliso Anna-Liisa Hukka (taulu 55), August Airaksinen (taulu 78) ja puoliso Elisa Nyyssönen (taulu 78). Alarivissä Kalle Nyyssönen (taulu 37), Konstantin Nyyssönen (taulu 37) ja Kustaava Soininen (taulu 37).
Kuva Heikki Nyyssönen, Oulu.

 


 

 

 

 

 

 

 
               
 
   
           
© Web programming , design & graphics by Jonni