Tarinat
Nyyssösten Sukuseura ry
   

 

Suvun tarinoita

Isoisän ensimmäinen tienesti
Isän kanssa reissussa
Kotirannan kalareissuista
Kun itse UKK kuulusteli Kalle Nyyssöstä
Kunnon maalari
Kutunakan hauta
Kylän ensimmäinen traktori
Lapsia palanut
Metsänhoitoa
Selkkaus mustalaisten kanssa
Sotavanki Pekka Fetoroff
Suomen sota 1808-1809 Varrashongan mäki
Täpäriä tilanteita
Väärässä paikassa väärään aikaan

Pakinat

Ajan kuva
Arvot mekin ansaitsemme
Guru
Kantaisän isä
Korvike on kystä!
Kotimaani ompi Savo
Lyskä
Meitä on moneksi
Missä jono, siellä ongelma
Muistin Poro-Joopen
Onko nimi enne?
Solveigin laulu
Suku kielessä ja mielessä
Sukulaisten bongaamisen vaikeudesta
Tikusta asiaa

Perinnetietous

Isoisän reumanhoitolääkkeet
Kotirannan mummin lakkakiisseli
Luumädän lääke
Riisitaudin hoito
Rojuhaude

Sotavanki Pekka Fetoroff
Paavo Nyyssönen, Vantaa

Suomen ja Venäjän (siihen aikaan Neuvostoliitto) välillä käytiin kaksi katkeraa sotaa. Stalin hyökkäsi Suomeen 30.11.1939 miljoonan puna-armeijan sotilaan voimin. Hän ajatteli, että Suomi on helppo nakki, mutta toisin kävi: suomalaiset panivat hanttiin ja paraatimarssi Helsinkiin tyssäsi heti alkuunsa.

Stalin lisäsi joukkojaan ja Suomen armeijan voimat alkoivat ehtyä. Niinpä Suomen oli pyrittävä aselepoon. Tässä meitä auttoi Ranskan ja Englannin aikomus lähettää joukkojaan Suomen avuksi, sekä Hitlerin Saksa, jolla oli omat suunnitelmansa Neuvostoliiton suhteen. Saksa siirtyi salaa tukemaan Suomea, vaikka Hitler ja Molotow olivat syksyllä 1939 sopineet, että Stalin ottaa Suomen ja Baltian maat, ja he jakavat Puolan. Näin myös tapahtui, mutta Suomi ei antanut ottaa itseään aivan helposti.

Saksa näki Suomessa hyvän kumppanin tulevaa koetusta varten ja ilmoitti Suomen sotilasviranomaisille, että tehkää rauha nyt, sillä saatte kohta kaiken takaisin korkojen kanssa. Molotow yritti vielä syyskesällä 1940 saada lupaa Hitleriltä vapaisiin käsiin Suomen suhteen, mutta nyt ei Berliini suostunutkaan. Suomen ja Saksan sotilasjohto kävivät salaisia neuvotteluja Marsalkka Mannerheimin johdolla siitä, kuinka tästä jatketaan. Näihin neuvotteluihin Mannerheimia pakotti Stalinin ja Molotowin uhkaukset hyökätä Suomeen syksyn 1940 aikana. Jo tässä vaiheessa Suomen korkein sotilasjohto, sekä tasavallan presidentti Ryti tiesivät, mitä Saksa aikoo tehdä kesän 1941 aikana. Saksalaiset pyysivät – ja saivat – luvan kuljettaa lomailevia sotilaitaan Pohjois-Norjaan Suomen kautta.

Tällä toiminnalla yritettiin hälventää tulevaa invaasiota, joka oli lyöty lukkoon jo aikoja sitten. Suomen poliittinen johto ja Mannerheim suostuivat tähän, koska he katsoivat, että ei ole enää muuta mahdollisuutta selvitä Neuvostoliiton kynsistä.

Samalla sovittiin (ilman eduskunnan lupaa), että Saksa voi keskittää joukkojaan Pohjois-Suomessa Neuvostoliiton rajoille. Niinpä sitten Saksan armeija aloitti kaikilla rintaman osilla 23.6.1941 suurhyökkäyksen, johon Suomi liittyi mukaan pari päivää myöhemmin.

Suomi puolusteli hyökkäystään Moskovan rauhassa 1940 tehdyssä sopimuksessa menettämiensä alueiden takaisinvaltaamiseksi. Niinpä sitten suomalaiset ja saksalaiset joukot rynnistivätkin yli uuden rajan ja siitä myös yli vanhan rajan.

Suomalaiset valloittivat Petroskoin joulukuun alussa 1941 ja etenivät Syvärinjoelle saakka, johon eteneminen pysäytettiin ilmeisesti Mannerheimin käskystä. Mannerheim halusi nähdä ensin kuinka Saksan pääarmeija selviää Venäjän aroilla hyytävässä talvisäässä.

Toinen seikka – ehkä se tärkein – oli USA:n ja Englannin pyyntö pysäyttää eteneminen ennen Muurmannin rataa, jota pitkin USA:n sotilasapu virtasi venäläisille. Tämä seikka näytteli Leningradin ohella hyvin tärkeää osaa, että Suomi sai pitää itsenäisyytensä, silloin kun voittajat neuvottelivat uusista Euroopan maiden jaosta.

Tämä kaikki oli suurvaltapolitiikkaa, jota pantiin sitten toteuttamaan tavallinen pieni ihminen. Samoin tämän kaiken sai maksaa tavallinen kansa kärsimyksineen.

Olin silloin talvisodan alkaessa kaksivuotias. Kun sota päättyi, oli ikää kertynyt jo 7 vuotta. Olin tottunut kuulemaan sotauutisia jo joka päivä, eli sota tuntui silloin kuuluvan jokapäiväiseen elämänmenoon. Tavallisesta elämästä poikkeavaa oli ainoastaan suomalaisten ja saksalaisten lentokoneiden matalalennot, joita seurasin suurella mielenkiinnolla. Tämä johtui siitä, että saksalaisten lentotukikohta oli lähellä Kuopiota, Rissalassa. Samalla paikalla nykyinenkin lentokenttä sijaitsee. Mieleeni on jäänyt myös saksalaiset lentäjät ja huoltohenkilökunta, jotka kapsuttelivat rautakoroilla Kuopion katuja.

Sain myös mahdollisuuden tutustua vihollisen sotilaaseen. Meiltä noin kahden kilometrin päässä sijaitsi Kutunkylä. Siellä oli Vehviläisten talo, jossa oli sen aikaisen mittapuun mukaan paljon lehmiä ja myös peltoa. Talossa oli sairaalloinen vanhaisäntä. Talon kaksi poikaa olivat rintamalla. Talonhoito pakkasi jäämään tekemättä. Niinpä sitten valtiovalta ohjasi taloon venäläisiä sotavankeja, jotka yrittivät avustaa talon töissä niin paljon kuin mahdollista. Useimmat näistä venäläisistä eivät ymmärtäneet juuri lainkaan suomea.

Oli kuitenkin eräs vanki, Pekka Fetoroff nimeltään, joka puhui selvää suomea. Hän kertoikin olevansa kotoisin Inkerinmaalta, jossa puhuttiin hänen mukaansa melkein jokaisessa talossa suomea.

Vankien ei tarvinnut tehdä talontöitä sunnuntaisin, vaan se oli ainoa vapaapäivä viikossa. Vangit saivat liikkua kylällä vapaasti ja keskustella kyläläisten kanssa, jos osasivat.

Vanki-Pekka, millä nimellä häntä kutsuttiin, tuli tuttavaksi sedän ja isoisän kanssa, jotka eivät olleet sodassa. Pekka tulikin usein jo sunnuntai-aamupäivällä meille ja saattoi istua koko päivän jutellen kaikkia asioita. Etupäässä puheet kääntyivät sinne Inkerinmaalle. Aluksi hieman vierastin kummallista kieltä puhuvaa miestä, mutta vähitellen ystävystyin hänen kanssaan.

Kerrankin hän silitteli minun vaaleata tukkaani ja sanoi: ”Minullakin on kaksi sinun kokoista poikaa siellä Inkerinmaalla ja minulla on ikävä niitä.” Hän kertoi, että saksalaiset ovat vallanneet hänen kotikylänsä ja oli kovasti huolissaan pojistaan ja vaimostaan.

Olin kuullut puhuttavan ryssästä ja tiesin sen tarkoittavan venäläistä. Niinpä sitten erään kerran, kun Pekka istui tuvan penkillä, kysyin häneltä: ”Oletko sinä oikea ryssä?” Pekka hieman naurahti ja sanoi: ”Kyllä mie olen.” Vastasin hänelle: ”Mutta ethän sinä näytä ollenkaan ryssältä?” Olin nimittäin nähnyt sanomalehdistä kuvia venäläisistä sotavangeista, joilla oli pitkät manttelit, piippo- lakki ja ajelematon parta. Vanki-Pekalla taas oli vaalea tukka. Hän oli myös siististi puettu – ilmeisesti rintamalla olevien Vehviläisten poikien vaatteissa.

Sitten koitti rauha ja Pekankin täytyi lähteä muiden vankien mukana kotiinsa. Muistan kuinka hän ennen lähtöään kävi hyvästelemässä myös meillä kotona. Näin, kuinka kyyneleet silmissä hän kertoi, että hän kirjoittaa meille kirjeen, kun pääsee kotiin. Pekka lähti, mutta kirjettä ei kuulunut. Ilmeisesti Stalin lähetti kaikki vangiksi antautuneet sotilaansa Siperiaan, josta moni ei enää palannut. Tämä oli luultavasti myös Vanki-Pekan kohtalo.

Tämä on myös eräs tarina siitä, kuinka suurten johtajien valtapyrkimykset saavat aivan tavalliset ihmiset vastakkain ja pelinappuloikseen. Mielestäni koko kylällä ei ollut ketään, joka vihaisi Vanki- Pekkaa, ja uskoin myös vakaasti, että Pekka ei vihannut ketään suomalaista. Kaikesta hänen olemuksestaan huokui rauhallisuus ja ystävällisyys muita ihmisiä kohtaan.

 

 

 

 


 

 

 

 

 

 

 
               
 
   
           
© Web programming , design & graphics by Jonni