Tarinat
Nyyssösten Sukuseura ry
   

 

Suvun tarinoita

Isoisän ensimmäinen tienesti
Isän kanssa reissussa
Kotirannan kalareissuista
Kun itse UKK kuulusteli Kalle Nyyssöstä
Kunnon maalari
Kutunakan hauta
Kylän ensimmäinen traktori
Lapsia palanut
Metsänhoitoa
Selkkaus mustalaisten kanssa
Sotavanki Pekka Fetoroff
Suomen sota 1808-1809 Varrashongan mäki
Täpäriä tilanteita
Väärässä paikassa väärään aikaan

Pakinat

Ajan kuva
Arvot mekin ansaitsemme
Guru
Kantaisän isä
Korvike on kystä!
Kotimaani ompi Savo
Lyskä
Meitä on moneksi
Missä jono, siellä ongelma
Muistin Poro-Joopen
Onko nimi enne?
Solveigin laulu
Suku kielessä ja mielessä
Sukulaisten bongaamisen vaikeudesta
Tikusta asiaa

Perinnetietous

Isoisän reumanhoitolääkkeet
Kotirannan mummin lakkakiisseli
Luumädän lääke
Riisitaudin hoito
Rojuhaude

Täpäriä tilanteita
Muistiin merkitsi 3.5.2008 Paavo Nyyssönen, Vantaa

Vanhanajan urheiluvälineitä käytettiin, kun ei ollut varaa hankkia niitä kaupasta. Meillä oli myös omatekoinen urheilukenttä pihapellon reunassa olevalla aholla. Sinne raivasimme ja rakensimme korkeushyppypaikan ja samaan sahajauhokasaan tipahdimme, kun hyppäsimme seivästä. Pituushyppypaikka oli myös aivan lähellä korkeus- ja seiväshyppypaikkaa. Pituushypyssä vauhti jouduttiin ottamaan hieman alamäkeen, joten tulokset eivät olleet oikein vertailukelpoisia. Samoin seiväshypyssä tilanne oli vähän samanlainen. Alueella oli myös keihäänheittopaikka sekä lentopallokenttä. Tässä oli se huono puoli, että kahta tai useampaa lajia ei voitu harrastaa samaan aikaan.

Kesäiltoina kylän pojat kokoontuivat kentälle ottamaan mittaa toisistaan. Niinä iltoina, kun sakkia oli riittävän paljon koossa, jotta saatiin kokoon kaksi lentopallojoukkuetta, hakattiin sitten ”lentistä” kaksi jopa neljäkin tuntia yhteen mittaan. Sen päälle saatettiin vielä ottaa mittaa pituushypyssä tai vaikkapa kuulantyönnössä. Valmentajaa, joka olisi ymmärtänyt jotain oikeista suoritustavoista, ei meillä ollut. Kaikki oppi haettiin kirkonkylän keskustassa olevalta urheilukentältä, jossa pitäjän aikamiehet kävivät harjoittelemassa.

Tälle oikealle urheilukentälle oli matkaa kotoa noin 18 km, joten sinne ei kerta kaikkiaan viitsinyt lähteä, kun matkavälineenä oli vain polkupyörä. Linja-autot kyllä kulkivat päivällä, mutta iltaisin ei niillä ollut vuoroja, joissa olisi voinut tulla ja mennä kirkonkylään.

Sunnuntai oli se ainoa päivä viikosta, jolloin mentiin sitten oikealle urheilukentälle. Täällä saatiin tuntuma oikeisiin suorituspaikkoihin, mutta sunnuntai kun oli, ei valmentajia näkynyt maisemissa, vaan kaikki harjoittelu tapahtui jäljitellen pitäjän muita poikia, jotka myös olivat itseoppineita. Esimerkiksi keihästä heitimme aivan väärällä tekniikalla, jossa veto tapahtui pelkällä kädellä, sen sijaan kun se oikealla heittotekniikalla tapahtuu suurelta osin selän ja käden yhteistoiminnassa. Niinpä sitten melkein joka jannulla oli olkapää tai kyynärpää kipeänä, eikä näin ollen heittämisestä tahtonut tulla mitään.

Kotiahon urheilukenttä sijaitsi samassa aitauksessa, jossa meidän lehmät ja hevoset laidunsivat. Usein oli suuri työ hätistellä eläimet pois ”urheilukentältä”, eikä se aina oikein onnistunutkaan. Varsinkin hevoset tekivät yllätyskäyntejä suorituspaikoilla.

Muistan kuinka kerran velipoika latasi keihään lentoon, eikä huomannut kahta nuorta hevosta, jotka nelistivät keihään lentoradan poikki hirmuvauhdilla. Jähmetyin kauhusta, sillä keihäs kaarsi juuri hevosia kohti, ja olin varma, että nyt keihäs lävistää hevosen, mutta kuin näkymättömän käden ohjaamana sujahti keihäs maahan nuoremman hevosen mahan alta tekemättä naarmuakaan hevoseen. Keihäänheitto loppui sillä kertaa siihen. Asiasta ei hiiskuttu kotona mitään, sillä pelkäsimme, että keihäs takavarikoidaan heti – tai sitten heittopaikka olisi siirrettävä johonkin muualle.

Mieleeni on jäänyt toinen tapaus, jolloin olimme alle 7-vuotiaita kakaroita. Silloin ei ollut vielä käytössä omatekoista urheilukenttää ja keihäänä toimi joku rimankappale. Tätä keihääntapaista seivästä heitettiin kotipihalla. Pihamme lävitse kulki tie, jota kyläläiset käyttivät varsinkin liikkuessaan polkupyörillä. Tie laski maantieltä päin tultaessa aika jyrkästi niin, että polkupyörällä sai oikein kunnon vauhdin. Niinpä sitten eräänä iltana, kun olimme velipojan kanssa ”heittohommissa”, vetäisi velimies rimansa lentoon. Samaan silmänräpäykseen sattui naapurin isäntä laskettelemaan pyörineen pihatietä, ja pahaksi onneksi seiväs sujahti polkupyörän etupyörän pinnojen väliin sillä seurauksella, että kaveri heitti täyden voltin pyörineen pihatiellä.

Isäntä nousi puoliksi tajuttomana pystyyn otsa ja naama vereslihalla ja polkupyörä etupinnattomana. Velipoika otti samalla ”ritolat” navetan taakse, sillä seurauksena olisi ollut varma selkäsauna! Isoäiti näki tuvan ikkunasta tapauksen ja ponkaisi ulos katsomaan kuinka naapurin kävi. Isäntä noitui kuin lappalainen: ”Saatanan kakara minkä teki! Pyörä on paskana ja pää halki”, isäntä pauhasi pyyhkien verta naamastaan. Isoäiti huusi: ”Katotaanhan miten siinä kävi!” ja juoksi paikalle pyyheliina kädessään. Aikansa pyyhittyään verta ukon naamasta, hän sitoi uuden puhtaamman pyyhkeet miehen pään ympärille. Isäntä lähti jatkamaan matkaa kohti kotia kannatellen polkupyöräänsä. Samalla kuulin, kuinka hän mumisi mennessään: ”Jumalauta pentu, kyllä sinä saat vielä oikein isän kädestä, kunhan minä saan sinut kiinni!” Tämän jälkeen velimies vältti isännän kohtaamisia useita vuosia, peläten tietysti selkäsaunaa.

Mutta kyllä sitä sattui myös meidän urheilussa ikäviä tapauksia. Muistan, kuinka pelasimme koulun välitunnilla pesäpalloa koulun urheilukentällä. Sattui niin, että serkkupoika jostakin syystä joutui liian lähelle, kun eräs poika (nimeltään Jouko) löi palloa. Maila ei osunut palloon, vaan jatkoi täydellä voimalla Joukon olan yli hänen takanaan seisseen serkkupojan kasvoihin. Serkku tuupertui kentälle nenä verta vuotaen, eikä pystynyt nousemaan enää omille jaloilleen. Joku juoksi opettajalle kertomaan mitä kentällä oli tapahtunut. Opettaja tuli juosten paikalle ja alkoi ravistella poikaa. Hetken ravisteltuaan avasi serkku toisen silmänsä, sillä toinen silmä oli muurautunut umpeen turvotuksesta. Opettaja nosti pojan seisaalleen ja alkoi taluttaa kaveria omaan kamariinsa. Hetken päästä tuli opettaja luokseni ja pyysi, että menisin kertomaan pojan äidille mitä koululla oli tapahtunut.

Se oli kova paikka nuorelle pojalle mennä kertomaan äidille, joka sattui olemaan vielä minun kummitätini, mitä Martti-pojalle oli tapahtunut koululla. Vaihtoehtoja ei ollut. Kerroin hänelle missä Martti oli ja missä kunnossa oli mielestäni. Siinä silmänräpäyksessä täti hyppäsi polkupyöränsä selkään ja lähti polkemaan koululle. Opettajan kamarissa Martti makasi tajuttomana, eikä opettaja ollut tehnyt elettäkään pojan viemiseksi sairaalaan, joka sijaitsi kirkonkylän keskustassa. Onneksi sattui niin, että vajaan tunnin kuluttua kulki linja-auto Kuopiosta Jyväskylään. Tähän bussiin sitten Martti-poika raahattiin opettajan toimesta ja täti lähti mukaan saattelemaan Marttia sairaalaan. Kaveri oli puoliksi tajuton, eikä pystynyt istumaan. Niinpä sitten autonkuljettaja ja rahastaja sijoittivat potilaan auton keskikäytävälle makuulle, jossa sitten matkattiin sairashuoneelle.

Lääkäri oli kertonut kummitätille, että hän ei pysty tekemään pojalle mitään muuta kuin antamaan särkylääkettä ja tarkkailemaan hänen vointiaan. Lääkäri oli ollut hyvin epäilevällä kannalla selviääkö Martti tästä. Mutta poika selvisi ja parin viikon kuluttua hän palasi kouluun.

Olen monesti jälkeenpäin ajatellut kuinka avuton opettaja oli, sillä tässä tapauksessa olisi pitänyt hänen tarttua puhelimeen, soittaa kylän taksille ja viedä poika suoraan sairaalaan saamaan ensiapua. Sen sijaan, että hän lähetti minut viemään sanaa noin kolmen kilometrin päähän pojan äidille – niin kuin äidistä tässä tapauksessa olisi ollut jotain apua.

Muistissani on vielä neljäskin tapaus näistä täpäristä tilanteista. Olin silloin jo noin 17–18-vuotias. Menimme silloin Suonenjoen kirkolle, missä järjestettiin pitäjänmestaruuskisat. Näitä kisoja pidettiin useana iltana viikossa, sillä lajivalikoima kattoi melkein kaikki yleisurheilun eri lajit, ehkä 10 000 m ja 3000 m esteet olivat niitä lajeja, joihin ei oikein löytynyt osanottajia niin paljon, että kunnon kilpailut olisi saatu aikaan.

Sinä iltana oli kilpailulajina mm. kiekonheitto, joka oli myös ensimmäinen laji. Ennen kilpailua sai jokainen hakea tuntumaa kiekkoympyrään ja tehdä muutaman verryttelyheiton. En muista kaverin nimeä, ilmeisesti jostain pitäjän muista kylistä, jonka vuoro oli vetäistä verryttelyheitto. Joka tapauksessa kiekko lähti komeasti liitämään hyvin matalalla. Kukaan ei meistä huomannut, eikä myöskään kiekkoa heittävä poika, kuinka kaksi noin 5–7-vuotiasta poikaa juoksi juuri poikki kentän siltä kohdalta mihin kiekko tavallisimmin tipahti. Kauhistuimme kaikki, sillä näytti siltä, että kiekko niittäisi jommankumman pojista. Näytti siltä, että kiekko osuu toista juoksevaa poikaa jalkoihin, mutta ihme ja kumma, kiekko sujahti pojan jalkojen alta siinä vaiheessa, kun hän oli irti maasta. Pojat jatkoivat juoksuaan ja me huokasimme helpotuksesta.

 

 

 

 

 


 

 

 

 

 

 

 
               
 
   
           
© Web programming , design & graphics by Jonni