Ritva Turpeinen o.s. Nyyssönen, Espoo
Isäni Toivo Nyyssönen (3.8.1917–23.11.2003) oli monen toimen mies. Alku oli pientä ja köyhää Jäppilässä Tinakypärä järven rannalla olevassa torpassa. Kouluun mentiin metsien läpi kävellen, niin kuin monet muutkin tekivät. Mutta koulua hän kuitenkin sai käydä ja oli etevä oppilas. Koulu meni hyvin, mutta rippikoulussa hän joutui aloittamaan kolme eri kertaa. Ensimmäinen kerta meni myttyyn, kun hän oli käynyt veljensä kanssa tanssimassa. Se oli kiellettyä ennen rippikoulun suorittamista. Toisen kerran sotaanlähtö katkaisi rippikoulun opiskelun ja kolmas kerta tarvittiin naimisiin menoa varten. Toivon isä oli jo kuollut, kun torppa saatiin itsenäiseksi. Maksu piti suorittaa Karsniemen isännälle ja torpanväen onneksi hänellä ei ollut rahapulaa, joten he saivat maksaa osissa kykynsä mukaan.
Noin 14–15 vuoden iässä Toivo lähti metsätöihin. Jossain lähinaapurissa asui mukava mies, joka otti Toivon mukaansa ja opetti hänet ”metsuriksi”. Hän neuvoi ja opasti ja piti huolen, ettei nuori poika tehnyt töitä yli voimiensa. Sitten tulivat miesten työt: tienrakennusta, puiden kaatoa ja rakennuksilla oloa. Toivo oli kiinnostunut autoista, joita oli tosi vähän siihen aikaan. Hän muutti Pieksämäelle siskonsa luo asumaan ja pääsi pian ajamaan kuorma-autoa. Välillä kyydissä oli puita ja välillä kylän väkeä jonnekin talkoisiin. Ei hänellä ajokorttia ollut, mutta eipä kukaan kysellytkään sen perään. Muutamasta työpaikasta tuli lähtö, kun huomasivat hänen olevan liian nuori.
Sotaankin Toivo ehti, mutta oli siellä vain puoli vuotta, kun sai kranaatin jalkateräänsä. Jyväskylän sotasairaalassa lääkärit olivat yksimielisiä siitä, että jalka pitää amputoida nilkasta, mutta Toivo kieltäytyi tiukasti ja loppujenlopuksi hän käveli sillä 86 -vuotiaaksi asti. Sotasairaalan jälkeen Toivo pääsi Pieksämäen vaunupajalle töihin sukulaismiehen suosituksesta. Se olikin oikea erilaisten hommien korkeakoulu. Oli paljon erilaisia koneita ja oppipoika pääsi opettelemaan niiden kaikkien käyttöä vähitellen. Siellä oppi hitsaamaan, sorvaamaan ja kaikkea muuta mahdollista. Rauhaton mies kun oli, lähti Toivo sieltä parin vuoden jälkeen ja meni veturinkuljettajakurssille ja pääsi niihin hommiin. Toivo liittyi palokuntaan, joka oli ”puolivakinainen”. Siitä johtuen meillä kotona oli puhelin jo 40 -luvun lopulla, koska sillä kutsuttiin palomiehiä paikalle tarpeen tullen. Välillä hän oli sähkömiehenä vetämässä linjoja syrjäkylille. Kotona ollessaan hän korjaili radioita. Veljensä Aapelin (Aappo) hankittua taksiluvan Toivo usein ajoi ”kyytiä” ja nautti ajamisesta ja auton korjaamisesta. Iltaisin hän myöskin oli elokuvien näyttäjänä Kinolinnassa. Me lapset saimme käydä katsomassa lapsille sopivia elokuvia seinustalla olevan pyöreän patterin päällä istuen.
Jossain vaiheessa hän suoritti alikonemestarin kirjan ja hän sai työpaikan Korian tiilitehtaalla huoltomiehenä ja myöhemmin Lahdessa Iskun tehtaalla, Riihimäen vankilan lämpökeskuksessa sekä Helsingissä Santahaminan varuskunnassa. 70 -luvulla hän muutti Lahteen ja toimi talonmiehenä vaimonsa kanssa muutamassa paikassa. Siihen mennessä oli perhe muuttanut noin 40 kertaa. Topi oli rokotettu varmaan elohopealla. Lasten kannalta oli hankalaa, kun joka vuosi piti aloittaa uudessa koulussa. Kyllä siinä oppi sosiaaliseksi ja kaikkien kanssa toimeentulevaksi. Lopulta sotavamma alkoi vaivata ja kunto heikkeni ja Topi sai sairaseläkkeen.
Kaikista näistä eri toimista ja työpaikoista voisi kirjoittaa pitkät tarinat, mutta säästetään suku niiltä. Toivo saneli oman elämänkertansa noin 70 -vuotiaana kaseteille ja tytär kirjoitti ne puhtaaksi. Niistä sidottiin oikein kirja ja sieltä näitä tietoja olen poiminut.
Nykyään on suuri osa ammateista hyvin yhteen asiaan keskittyneitä ja me osaamme kapeasta alasta kaiken, mutta muut alueet ovat jo hämärämpää. Siksi kirjoitin tämän jutun, kun kunnioituksesta nostan hattuani kaikille entisajan tervaskannoille, jotka olivat hyvin monitaitoisia. Maanviljelijät joutuivat opettelemaan koneidensa ja laitteidensa käytön ja huollon, kun ei korjaamoa ollut nurkan takana. Usein tehtiin omat huonekalut ja lasten lelut itse. Kovia aikoja ne olivat, mutta ehkä myös antoisia, kun tunsi osaavansa huolehtia perheestään ja auttaa naapureitakin.