Heikki Nyyssönen, Oulu 25.12.2010

Jatkosodan kaukopartiot retkeilivät syvällä vihollisen selustassa. Tehtävänä oli tiedustelu, tuhoaminen tai häirintä. Toiminta tapahtui suoraan Päämajan komennossa. Välirauhan aikana koulutetut miehet koottiin kaukopartio- komppanioiksi eli osastoiksi, joista muodostettiin Erillinen pataljoona 4 (ErP 4).

Tärkeällä sijalla partiotoiminnassa oli radiotiedustelu, jonka alkuunpanija oli everstiluutnantti Reino Hallamaa (alkuaan Hummelin).  Partioradisteja kutsuttiin kyynelmiehiksi. Kyynel oli Suomessa kehitetty kevyt sähkötysradio. Nimitys viitannee ”korpikuusen kyyneleeseen”.  Radistit lähettivät sanomiaan korpikuusen suojassa aivan kuin laittomat pontikankäyttäjät. ErP 4:n kaukopartio-komppanioita oli kaikkiaan neljä. Kiinnostavin – syystä, joka selviää tuonnempana – on Osasto Marttina eli 3. komppania. Sen toiminta-alueena oli Kainuu, tarkemmin Kiestingin, Uhtuan ja Rukajärven suunta. Komppaniaa johti majuri Paul Marttina (alkuaan Martinoff). Osasto Marttinan toimisto sijaitsi ensin Kajaanissa, metsänhoitaja Arpen talossa. Osaston huoltopuoli ja osa varastoista oli kuitenkin sijoitettuna Arpen talon vastapäätä olleeseen lehtori Nyyssösen taloon. Asiasta kertoo Pentti H. Tikkanen teoksessaan ”Marttinan sissit” (Karisto, 1979 s. 11). Kuka tämä lehtori Nyyssönen oikein oli?

Partiomiehet, eli kansanomaisesti sissit, seulottiin vapaaehtoisista, joita oli riittämiin. Ketään ei pakotettu tai määrätty väkisin sissiosastoon.  Seula oli tiukka ja vain paras miehistöaines kelpuutettiin. Sissitoiminta vetosi etenkin seikkailunhaluisiin. Lisähoukuttimena olivat myös tavallista paremmat lomat ja muona sekä ylenemismahdollisuudet. Partiomiehiksi aikovilla piti olla hyvä fyysinen ja psyykkinen kunto, vahva itseluottamus, aseenkäsittelytaito ja kyky selviytyä luonnossa. Suomalaisen sissin tuli ”liikkua äänettömästi kuin aave ja hänen iskunsa tuli olla salamanisku”. Sissit olivat yleensä maaseudun kasvatteja ja hyviä hiihtäjiä. Perusaseistuksena miehillä oli Suomi-konepistooli. Tuhoamisvälineitä olivat dynamiitit, trotyyli, kasapanokset, käsikranaatit ja polttopullot eli niin sanotut Molotovin cocktailit. Myös latumiinoja ja muita ansoja oli takaa-ajajien varalle. Partiomatkojen aikana miehet joutuivat äärimmäisiin rasituksiin yrittäessään välttää vihollisen takaa-ajo-osastoja tai taistelussa niiden kanssa. Partioretki saattoi kestää useita viikkoja. Piristeeksi lopen uupuneille miehille oli pervitiiniä. Se voitti sekä väsymyksen että nälän. Paluu omalle puolelle rintaman läpi oli usein partioretken vaikein osa. Varotoimista huolimatta partio joutui usein vihollisen piirittämäksi ja tulituksen kohteeksi. Tällöin yhdenkin partiomiehen haavoittuminen saattoi aiheuttaa tehtävän keskeyttämisen tai koko osaston tuhon. Partioinnin onnistumiseen vaikuttivat ennen muuta partiojohtajan henkilökohtaiset ominaisuudet. Ne punnittiin vielä tiukemmin kuin miehistön. Sotilasarvoltaan partiojohtajat olivat yleensä upseereja, käytännössä luutnantteja tai vänrikkejä. Tärkeimmät valintaperusteet olivat kuitenkin yksilölliset ominaisuudet. Marttinalla on niistä pitkä luettelo. Johtajan tuli olla, muun muassa, älykäs, aloitekykyinen, päättäväinen, tarmokas, rohkea ja vastuuntuntoinen sekä ruumiilliselta kunnoltaan terve, sitkeä, kestävä ja karaistunut.

Tapaamme nyt yhden Marttinan sissijohtajista, tosin vain valokuvassa. Valokuva on muun muassa Pentti H. Tikkasen kirjassa ”Sissit erikoistehtävissä” (Karisto, 2008 s. 255). Kuva esittää kahta sissiä kalastamassa koplukalla. Koplukka oli eräänlainen ”varavene”, pieni pölkyistä tehty lautta. Miehet seisovat koplukalla ja sauvovat.  Miesten välissä on pärevasu saalisastiana. Toinen miehistä on vääpeli Väinö Nyyssönen ja toinen sotamies Ville Triipponen. Väinö Nyyssönen teki kaikkiaan 13 partiomatkaa, aluksi miehistön jäsenenä ja sittemmin partiojohtajana. Johtajana hän toimi myös viimeiseksi jääneellä matkallaan. Kyseessä oli Partio nro 67, peitenimeltään Mainos (15.7. – 22.7.1944).

Edellä mainittuun valokuvaan liittyy teksti: Molemmat sissit kaatuivat partiomatkalla ja heistä Triipponen saatiin isänmaan multiin, mutta Nyyssösen kaatuminen jäi epätietoisuuden varaan.

Miksi kaatuminen jäi epätietoisuuden varaan? Tähän kysymykseen palataan tuonnempana. Ensin on syytä katsoa, mitä Väinö Nyyssösen aikaisemmista vaiheista tiedetään.

Tietolähteenä on Nyyssösten sukukirja, jossa kerrotaan, että Väinö Kalervo Nyyssönen syntyi 9.6.1916 Leppävirralla.  Isä Otto Herman ”Hermo” Nyyssönen oli Majoolan talon isäntä. Äiti oli omaa sukuaan Thure. Väinö kävi kansakoulun ja sotaväen ja teki ennen sotia töitä kotitilallaan Majoolassa. YH:n aikaan syksyllä 1939 Väinö liittyi vapaaehtoisena kaukopartiotehtäviin.  Väinö avioitui sukukirjan mukaan helmikuussa 1944. Puoliso oli Ylivieskassa syntynyt Aino Pehkonen. Avioliitosta syntyi kaksoslapset Tuomo ja Tuula. Sukukirjan mukaan lapset syntyivät 14.3.1944. Jaana Janhilan teoksen ”Sissisotaa kaukopartiossa” (Minerva Kustannus Oy, 2010 s. 562) mukaan Väinö sai asiaan liittyvän radiosanomaan partiomatkallaan juuri ennen haavoittumistaan, joka tapahtui joko 21. tai 22.7.1944. Radiosanomassa Väinö sai kuulla tulleensa kaksosten, tytön ja pojan, isäksi. Janhilan kirjassa kerrotaan myös muista Väinön partioretkistä. Ne tapahtuivat jo vuoden 1943 puolella. Eräs niistä oli partio nro 48, peitenimeltään Musta. Sitä johti vänrikki Eino Kaasinen. Väinö Nyyssönen oli mukana vääpelinä. Partion tehtävänä oli vangin sieppaaminen, missä sillä kertaa kuitenkin epäonnistuttiin. Partio Mustan matkaan liittyy kuuluisa anekdootti. Sen mukaan kaukopartiota saattamaan lähteneessä saattopartiossa syntyi kesken kaiken kapina. Saattopartion miehet valtasi paniikki ja he kieltäytyivät tulemasta yhtään pidemmälle. Silloin kaukopartiosta otettiin välittömästi yhteys majuri Marttinaan, joka vastasi: ”Ampukaa arvojärjestyksessä, loppu!” Käskyä ei pantu toimeen. Anekdootti ei kuitenkaan pääty tähän. Tieto Marttinan käskystä kiiri nimittäin myös kenraali Raappanan korviin, joka kuuluu puuskahtaneen: ”Meinaako se yksi majurin retku ampua minun miehiäni!”  Tarina on kerrottu myös Eero Marttisen kirjassa ”Ampukaa arvojärjestyksessä” (WSOY, 2004).

Seuraavan kerran vääpeli Väinö Nyyssönen tavataan partioretkellä nro 53, joka oli peitenimeltä Masto. Tätäkin retkeä johti vänrikki Eino Kaasinen. Maston tehtävänä oli suorittaa tuhoamistehtävä Muurmannin radalla. Se meni mynkään. Partio havaittiin heti kohta ja se joutui tulitaisteluun, jossa yksi miehistön jäsen katosi. Väinö oli mukana myös partioretkellä nro 59. Partion peitenimi oli Malli. Retki tehtiin lokakuussa 1943. Partio kuljetettiin kohteeseensa sillä kertaa vesitasolla. Tehtävänä oli nytkin räjäyttää Muurmannin rata. Se onnistui. Rata pamahti aiotusti ja sekä veturi että junavaunut lensivät komeasti ilmaan. Jatkosodan partiot siirtyivät vihollisalueelle usein jalkaisin. Ensimmäinen lentokuljetus tapahtui kuitenkin jo heti sodan alussa 22.6.1941. Väinö Nyyssönen osallistui lentokuljetukseen ensi kertaa 1.8.1941. Tämän partion lähdöstä on valokuva Jatkosodan Pikkujättiläisessä (WSOY, 2005 s. 420). Väinökin löytyy kuvasta.

On aika palata partioon nro 67, Väinö Nyyssösen kohtalonhetkiin. Sukukirjassa ne on kerrottu seuraavasti. Kertojana on Väinön nimeämätön aseveli. ”Olimme Väinön kanssa muutaman metrin päässä toisistamme. Muistan selvästi, että häneen sattui joko kp- tai pk-suihku rinnan seutuville. Lähdin menemään hänen avukseen, mutta hän kohottautui minuun päin ja teki kieltävän eleen torjuakseen apuni. Yritin kuitenkin, mutta vihollinen lisäsi tulta ja sain neljä osumaa reppuuni. Silloin pojat huusivat minua pois, sanoen että ei ole enää varaa menettää ketään, koska Väinön lisäksi oli yksi haavoittunut. Näin Väinö jäi taistelupaikalle joko kaatuneena tai niin vaikeasti haavoittuneena, ettei itsekään halunnut apua. Olen usein ajatellut tätä tapahtumaa ja tullut siihen johtopäätökseen, ettei hän jäänyt eloon, vaan kuoli vaikeasti haavoittuneena.”

Samaa dramaattista tapahtumaa kuvaa Janhelan ”Sissisotaa kaukopartiossa” teoksessa alikersantti Jorma Tikkanen (s. 564 – 565): Jo päivällä Väinö sanoi, kun hongan päällä istuttiin ja teetä juotiin, että tämä on hänen viimeinen partioreissunsa… että kun täältä päästään niin hän sanoo Paul Marttinalle, että ”Perkule vieköön, kävele itse nämä reissut… että kyllä nämä minulle jo riittää”.

Tikkasen kuvaus jatkuu: Vieressäni kulki Nyyssönen ja kun suota pitkin tultiin, niin hän viittasi eteenpäin ja sanoi, että tuolla harjulla pidetään taukoa ja keitetään tsaikkaa. Lähdimmekin nousemaan ylös harjulle, minä olin edessä ja Väinö tuli takanani… Silloin rävähti! Siellä oli meille väijytys. Ryssät olivat seuranneet meidän jälkiämme ilmeisesti jo pitemmän aikaa. Pojat jäivät taaemmaksi ehkä 50 metrin päähän ja he hajosivat pitkin sitä suota, ja me olimme Väinön kanssa kaksistaan siellä harjulla. Vaan kuulaa alkoi tulla aivan pirusti… Siellä oli käytössä monenlaista asetta pikakivääriä myöten. Laskeuduin siinä vähän alemmaksi ja tulin Väinön korkeudelle. Minulla oli selvä näköyhteys Väinöön, joka oli ehkä parinkymmenen metrin päässä minusta. Ja minä näin, että Väinöön sattui. Huusin pojille, että Väinöön on osunut… Huusin lisäksi, että Väinöllä on kamera ja kartat ja että minä meen hakemaan ne ja Väinön pois! Meillä muillahan ei ollut mitään karttoja, kun oli tarkoitus, että Väinö antaa ne sitten, kun ollaan tulomatkalla. Olin lähdössä ja huusin Väinölle, että elä hätäile… minä tulen auttamaan. Ikäni minä muistan sen torjuvan kädenliikkeen, kun Väinö heilautti kaksi kertaa kädellä minuun päin ja näytti sanovan… elä tule. Näin senkin kun se siitä pyörähti kyljelleen. Jorkke, tule pois sieltä, elä tapata ihteäsi, huusivat pojat minulle. Ja sitten kuulin huudon, että Jeronen on haavoittunut. Minun piti raskain mielin jättää Nyyssönen sinne, meidät olisi muuten tapettu kaikki.  

Kertoja lienee kummassakin versiossa sama eli alikersantti Tikkanen. Janhelan kirjassa kertomus on vain yksityiskohtaisempi.   Päätös jättää Väinö oman onnensa nojaan oli epäilemättä raskas, vaikka julmaltahan se siitä huolimatta tuntuu. Mutta niinhän sitä sanotaan, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Partioretkestä on myös virallinen sotapäiväkirja. Siinä asia kuitataan näin: 27.7.1944 selvisi, ettei vänrikki Nyyssösen kaatumista ole todettu, sen sijaan jäänyt haavoittuneena vihollisen puolelle.

Sitten vuosia myöhemmin, tarkemmin sanottuna 9.3.1953, Väinö Nyyssönen julistettiin KO:n päätöksellä kuolleeksi.  Sama todetaan myös Sota-arkiston Suomen sodissa 1939 – 1945 menehtyneitä koskevassa tilastossa. Tilastosta löytyy myös Väinön hautauskunta ja hautausmaa, joka on Leppävirta. Hautapaikkakin manitaan. Se on 293.  Näyttää siis siltä, että Väinö saatiin sittenkin lopulta isänmaan multiin. Summa summarum, epätietoisuuden varaan jää kuitenkin se, missä ja milloin Väinö todella kuoli. Jos hän menehtyi heti haavoihinsa, kuolinpäivä on sukukirjan joko 21.7.1944 tai 22.7.1944. Siinä tapauksessa Väinö kuoli 28-vuotiaana. Varmentamaton tieto siitä, että Väinö olisi joutunut elävänä vihollisen vangiksi elää vielä Helsingin Suomalaisen klubin sotavankimatrikkelissa, joka löytyy Internetistä. Tässä matrikkelissa Väinöä koskevat merkinnät ovat kuitenkin hyvin niukat ja siitäkin syystä varsin epäuskottavat. Ainut vangiksi jäämisen puolesta puhuva maininta on se, että Väinö olisi lähettänyt omaisilleen terveisiä Neuvostoliiton radiossa 18.10.1945.  Olisiko tässä propagandalähetyksessä joku muu esiintynyt Väinö Nyyssösenä?

 

Epilogi.

Väinö Nyyssönen sai sotilaallisista ansioistaan lukuisia kunniamerkkejä ja oli ilmeisesti varsin legendaarinen kaukopartiojohtaja. Yksi osoitus siitä on se huhu, joka levisi Suomessa asuvien kaukopartiomiesten keskuudessa kesällä 1970. Huhun mukaan Väinö oli elossa ja Espanjan vuorilla lammaspaimenena. Huhu oli peräisin USA:sta., missä pari Marttinan entistä sissiä oli kuullut sen amerikkalaisilta upseeritovereiltaan. He olivat lomallaan Torremolinoksessa tavanneet miehen, joka oli humalapäissään väittänyt olevansa Väinö Nyyssönen ja Osasto Marttinan kaukopartiomies.

Asia haluttiin selvittää. Selvitystyö uskottiin Nyyssösen entisen aseveljen Jorma Tikkasen tehtäväksi. Hän otti yhteyttä tämän jutun alussa mainittuun eversti Reino Hallamaahan, joka asusti Ricardo Palma-nimisenä Espanjan aurinkorannikolla. Hallamaan autonkuljettaja, amiraali Pirhonen, vei Tikkasen amerikkalaisilta saatuun osoitteeseen. Sieltä löytyi humalainen porukka siestaa viettämässä. Kysyttäessä yksi ukoista väitti olevansa Väinö Nyyssönen. Tikkanen totesi kuitenkin miehen tuntemattomaksi huijariksi, joka ei osannut suomeakaan paria ärräpäätä enempää. Asia jätettiin Malagan päämiliisiaseman hoidettavaksi.

Minkä kumman takia huijari esiintyi juuri kaukopartiomies Väinö Nyyssösenä?  Taitaa olla parasta olla arvailematta. Tokkopa vastaus tähän mysteeriin löytyisi enää edes Malagan päämiliisiaseman kuulustelupöytäkirjoista.

Väinö Nyyssönen – Sukukirja 1- taulu 1756