Kylän ensimmäinen traktori

Muistiin merkinnyt vuonna 2008 Paavo Nyyssönen, Vantaa

Elettiin muistini mukaan vuotta 1955, syyskesä oli silloin aluillaan. Kylässä oli levinnyt huhu, että naapurin poika Mikko oli tilannut traktorin. Se oli kuulemma oikein Suomessa tehty ja isokin kuin mikä. Sillä Mikko aikoi kyntää vielä samana syksynä omat peltonsa ja lupaili, että kyllä hän hoitaa myös naapurin kynnöt. Mikko oli jo silloin aikamies – armeijan käynyt nuorimies. Hän asusteli ja piti taloa äitinsä kanssa. Talon isäntä (Mikon isä) oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin ja nuorimies alkoi modernisoida talon maanviljelystouhuja.

Niinpä sitten eräänä elokuun päivänä Mikko ponkaisi Jyväskylään menevään linja-autoon ja kertoi, että menee hakemaan nyt sitä uutta traktoria. Ajattelimme, että hän tuo sen kuorma-auton lavalla. No, Mikkoa ei kuulunut vaikka odottelimme sitä myöhään iltayöhön. Niinpä sitten mentiin nukkumaan ja tuumattiin, että hän ei ole saanut sopivaa kuorma-autoa.

Heräsin aamuvarhaisella moottorin surinaan ja äkkäsin, että sen täytyy olla nyt se Mikon traktori. Juoksin ikkunaan ja näin kuinka Mikko porhalsi ohimenevää kylätietä punaisella traktorilla kohti kotiaan. Nyt tajusin, että hän oli ajanut koko yön Jyväskylästä, jonne oli meiltä matkaa noin 125 km. ”Aikamoinen urakka” ajattelin!
Kerroin muistaakseni isälle ja velimiehelle, että nyt pitää mennä katsomaan millaisen pelin se Mikko toi. Isä sanoi, että menkää sitten illemmalla, sillä Mikko tarvitsee lepoa.

Niinpä sitten jäätiin odottamaan iltaa. Kun sitten ilta koitti, lähdettiin velimiehen kanssa katsomaan tätä ihmettä. Traktori seisoi talon pihamaalla ja sen ympärillä parveili kymmenkunta kyläläistä. Mikko esitteli ostostaan kertoen sen olevan suomalaista tekoa. Hänen mukaansa se oli parannettu versio Valmet 15:sta, jota oli jo myyty kotimaan markkinoille yli 1000 kpl. Moottorin suojapellissä luki isoin kirjaimin VALMET 20 ja sen alla pienemmin kirjaimin: Valmet Oy Tourulan tehtaat Jyväskylä.

Mikko näytti kuinka ketterästi traktori liikkui, tehden muutaman piruetin pihanurmella. Sitten hän kysyi: ”kuka haluaa kokeilla tätä peliä?” Katselimme toisiamme, mutta kukaan ei ilmoittautunut. Sitten rohkaisin mieleni ja sanoin: ”Kyllä minä voin kokeilla, kunhan neuvot mitä kustakin vivusta on tehtävä.” Mikko neuvoi kuinka kytkintä ja vaihdetta on käytettävä, ja kuinka sitten on painettava kaasua. Hetken räplättyäni vipuja ponkaisi traktori liikkeelle niin nopeasti, että olin pudota istuimelta. Porukka lakosi ympäriltä samassa hetkessä mikä mihinkin. Koetin kääntää ohjauspyörästä, sillä matka suuntautui pihan keskellä ollutta suurta pihlajaa. Mutta en ehtinyt tehdä mitään, sillä traktorin etupyörä tärähti puun runkoon ja moottori sammui siihen paikkaan. Nousin nolona miehenä pukilta ja aloin porukan kanssa tarkastella oliko jotain mennyt rikki koneesta. Päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa. Ainoastaan pihlajasta oli irronnut kuorta parin kämmenen leveydeltä. Mikko pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi, että ei se mitään. ”Haluaako joku muu kokeilla”, hän jatkoi. Vapaaehtoisia ei sillä kertaa löytynyt.

Porukka vain ihmetteli koneessa olevaa voimaa, kun Mikko kertoi, että moottorista löytyy 20 hevosvoimaa. ”No sehän on kuin pantaisiin 20 hevosta vetämään tuota konetta toiseen suuntaan, niin se pysyisi paikallaan”, tuumasi eräs isäntä. ”No ei nyt ihan sentään”, yritin selittää. Isäntä jatkoi: ”Jos puhutaan hevosvoimista, niin kyllä se sitä tarkoittaa, että yksi hevosvoima vastaa yhtä hevosta.” Kinasin vastaan, sillä olin kuullut fysiikan tunnilla koulussa, että koneessa yksi hevosvoima vastaa sitä, että nostaa 75 kg painon sekunnissa yhden metrin korkeuteen. ”No senhän nostaa ukko kuin ukko”, isäntä jatkoi. ”Eikä se silloin ole hevosvoima, vaan miesvoima”, isäntä vielä lisäsi. ”Niin kait se sitten on”, vastasin ja lähdin kävelemään kotiin päin. Muu porukka jäi vielä katselemaan ihmettä.

Mikolle ilmestyi muutama päivä myöhemmin Kuopion Hankkijasta hankittu teräsaura, joka näytti olevan kaksi kertaa niin suuri kuin kahden hevosen vedettävä Fiskars 10 -aura.

Mikko aloitti kyntötyöt, mutta pellossa oli niin paljon isoja kiviä, että aura ei juuri uponnut heinänurmikkoon. Kivien väliin syntyi muutaman metri mittaisia vakoja, mutta jälki kyllä muistutti enemmän heinäpeltoa kuin kynnöspeltoa. Näitä peltoja oli kynnetty vuosisatoja hevospelillä ja kärkiatralla. Tätä kyntöpeliä ohjailtiin ja nosteltiin kivien yli käsin. Näin saatiin jokainen kiven ympärillä ollut nurmi käännettyä niin, että multa tuli esiin. Mikonkin oli luovuttava uudesta kyntömenetelmästä ja palattava vanhaan hevosella äestämiseen.

Tuli talvi. Mikko oli hankkinut tai teettänyt jossain sepällä metallisen aurauslevyn. Tällä levyllä varustetulla traktorilla hän piti auki kylätien noin 3 km pituudelta. Toinen homma jonka hän hoiti, oli maitojen vienti maantienvarteen, josta sitten meijeriauto poimi ne mukaansa. Aikaisemmin tämä kuljetus tapahtui rekipelillä tai kärryillä, joita veti hevonen.

Talvi kului ja alkoi kevät lähestyä. Keväisinä öinä päivällä sulavat hanget jäätyivät niin hyvin, että ne kestivät hyvin Valmet-traktorin painon. Niinpä sitten Mikko sai idean – hän päätti, että ajaa noin puolen kilometrin päässä talosta metsässä olevat halkopinot pankkorekien päälle tehdyillä puutavaran kuljetukseen tarkoitetuilla rakennelmilla, joita kutsuttiin ”ronkeleiksi”. Tätä rekimallia käytettiin silloin hevosella vedettävien halkojen ja propsien kuljettamiseen metsästä tien varteen.

Niinpä Mikko sanoi minulle, että tule huomenaamulla, jos on kunnon pakkanen yöllä, niin ajetaan nuo halot tuolta rannalta tien varteen. Oli sunnuntaiaamu ja lähdimme jo hyvissä ajoin hakemaan kuormaa, jotta ehtisimme hoitamaan useamman reissun ennen kuin lumi alkaa sulaa. Ladoimme ronkeleille ehkä 4 m³ halkoja, joka oli normaali kuorma hevoselle.

Mikko hyppäsi traktorin pukille ja niin lähdettiin matkaan. Aluksi matka taittui aika mukavasti, sillä ensimmäiset sadat metrit oli järven jäätä, jossa reki liukui kevyesti. Sitten tultiin rantatörmälle, joka ei ollut kovin korkea, mutta hyvin jyrkkä. Siihen pysähtyi matkan teko. Traktorin pyörät alkoivat jauhaa tyhjää, vaikka niissä oli jonkinlaiset ketjun tapaiset. Ei auttanut muu kuin vähentää kuormaa. Kun kuormasta oli poistettu noin 1 m³, nousi kuorma rantatörmän päälle. Tästä alkoi loiva ylämäki, joka oli aukeata peltoa. Mentiin taas noin 100 m ja taas alkoi traktorinpyörä lyödä sutia. Vähensimme jälleen noin ½ m³ halkoja, ja niin onnistuimme taas jatkamaan matkaa.

Mäki jyrkkeni ja sama juttu – matka tyssäsi. Kuormaa oli vähennettävä. Niinpä pellolle syntyi halkokasojen jono. Loppujen lopuksi kävi niin, että kun tulimme purkupaikalle, oli meillä tyhjät ronkelit, jotka juuri ja juuri traktori sai liikkeelle. Mikko vei traktorinsa pihaan ja toi tallista hevosen, joka valjastettiin ronkelien eteen ja kerättiin halkoröykkiöt pellolta ennen kuin kukaan ehti näkemään.

Mikon äiti katseli tuvan ikkunasta puuhiamme, ja kun menimme aamukahville, sanoi äiti: ”Hanki VALMET 20, se on isännän ylpeys.” Tähän ei Mikko vastannut, vaan hörppi muina miehinä kahvia kurkkuunsa.

Näin alkoi uusi teknologia tunkeutua myös Savon korpikyliin. Traktorit suurenivat ja paranivat ja äestäminen kävi mutkattomasti. Kiviset pellot pantiin pakettiin ja kasvamaan puuta, tietysti veronmaksajien varoilla. Tosin Suonenjoella oivallettiin, että nämä kiviset ja kosteuden hyvin pitävät pellot sopivat mainiosti mansikan kasvatukseen. Eikä mansikkamaiden muokkauksessa juuri nämä isot kivet haitanneet.