Heikki Nyyssönen, 7.12.08
Tänä syksynä sattui ikävä tapaus: äiti oli palauttamassa videota vuokraamoon, kun auto, jossa oli lapsia, syttyi palamaan. Hieman vastaavaa sattui noin kaksisataa vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ollut autoja eikä videovuokraamoja, ja olosuhteet olivat muutenkin hyvin erilaiset. Esimerkiksi Savon syrjäkylillä asuttiin vielä savutuvissa ja ruoka valmistettiin avolieden hiilloksella. Siitä sai alkunsa seuraava surullinen tarina, josta sanomalehti Hämäläinen raportoi 21.11.1891:
Köyriviikolla oli Sammakontauksen kylässä torppari Albert Nyyssösen vaimo päiväkahvia uunin liedellä keittäessään ottanut syliinsä lapsensa ja ruvennut hiilloksen paahteella hänen jalkojansa lämmittämään, mutta hiilloksen syöpyessä sattui samassa, että pannu ja hiillokseen pantu täysi vesikattila kaatuivat ja kuuma poro yhtäkkiä nousi lapsen jalkoihin ja poltti niitä jotenkin pahasti. Siitäkö sitte lienee lapseen syntynyt n.s. vetotauti, joka saattoi parin päivän päästä lapsen manan majoille.
Tarina on mielenkiintoinen monessa mielessä. Siinä on sekä suku- että kulttuuritietoa. Albert (eli Albrecht) Nyyssönen kuuluu sukumme Karttulan haaraan. Hänen isänsä Vilhelm Simonpoika Nyyssönen syntyi 1800-luvun alkupäivinä. Albert oli Vilhelmin ja Kustaava Myllysen ainoa poika. Albertin serkku Konstantin on allekirjoittaneen isänisän isä. Albertin epäonninen vaimo Vilhelmiina oli omaa sukuaan Rautiainen ja jalkansa polttanut poika oli Taavetti. Taavetti oli tapaturman sattuessa vasta 3-vuotias. Albertilla ja Vilhelmiinalla oli kaikkiaan 4 lasta. Suku jatkui perheen vanhimmasta Kalle-nimisestä pojasta. Kallen jälkeläisiä elää nykyisin Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla.
Jutussa kuvattu onnettomuus tapahtui ”köyriviikolla”. Köyri eli tavallisemmin kekri oli alun perin pakanallinen sadonkorjuujuhla, johon vanha vuosi päättyi ja uusi alkoi. Kekriä vietettiin kokonainen viikko Mikkelin päivästä (29.9.) Pyhäinmiesten päivään. Tämä viikko oli 12-tuntisia päiviä tekevän palvelusväen ainoa vapaaviikko ja myös pestuuaika, jolloin voitiin solmia uudet palvelussopimukset. Jos ajankohta nyt ilmaistaisiin käyttämällä sanontaa ”köyriviikolla”, niin harvapa sitä ymmärtäisi.
Kohtalokas tapahtumasarja sai alkunsa sangen viattomasti, Vilhelmiina-vaimon päiväkahvinkeitosta. Sammakontauksen torpissakin kahvia siis tuolloin jo juotiin. Ruotsin valtakunnassa kahvia juotiin jo 1700-luvulla. Sillä vuosisadalla kahvinjuonti oli moneen kertaan kiellettynäkin. Kiellosta se vapautui lopullisesti vasta vuonna 1802. 1800-luvun lopulle saakka kahvikauppa oli kahvipapujen kauppaa. Pavut eli pöönät paahdettiin ja jauhettiin kotona. Albertin ja Vilhelmiinan torpassa kahvipannu tuskin kuumeni joka päivä, sillä pöönät olivat kalliita. On mahdollista, että kahvi ostettiin kulkukauppiaalta, jonka mukana kulki myös sokeri.
Vilhelmiina asetti kahvipannun uunin lieden hiillokselle, kenties vähän kiikkerän kolmijalan varaan. Mistä lie sitten äidin päähän pälkähtänyt ruveta Taavetti-pojan jalkoja hiilloksen paahteessa lämmittämään? Hyvässä tarkoituksessa hän varmaankin niin menetteli, joskin ilmeisen varomattomasti. Mikä Vilhelmiinan ajatus mahtoi olla? Jonkinlaisen vihjeen antaa tarinan lopussa mainittu ”vetotauti”, jonka jutun laatija arvelee lapseen syntyneen palovammojen seurauksena. Todennäköisesti asia on kuitenkin päinvastoin eli Taavetti oli tapaturman sattuessa jo sairas. Tähän viittaa sekin, että Taavetti menehtyi niin pian onnettomuuden jälkeen.